Syrjimisestä

Mua on tässä parin viikon aikana pyydetty pari kertaa, eri lehtiin, juttuihin. Itse en sitä voi ymmärtää, olenhan ihan vain nobody, niin en tiedä miten ketään edes kiinnostaisi mun jutut. Tosin ei olisi eka kerta. Olen joskus aiemmin, vuosia sitten, joskus suostunut haastateltavaksi ja kuvattavaksi lehti-artikkeleihin.

Toinen niistä olisi ollut aiheesta, kuinka tulin yksinhuoltajaksi. Ja olisin ollut anonyyminä. Se anonyymiys kyllä mulle sopisi hyvin, koska en nykyään halua näkyä ja olla esillä. Mutta jotenkin en enää koe, että haluaisin enää puhua vanhemmuusvalinnoistani. Se ei ole enää tuore valinta, eikä mun mielestä mitään mainittavaa. Hyvä vaan, että on erilaisia perheitä.

Tämä toimittaja on joskus aikaisemminkin pyytänyt multa juttua, mutten ottanut sitä vastaan.

Toinen artikkeli olisi ollut paikalliseen lehteen. Siinä kävin jo haastattelussakin, mutta peruin sen. Ehkä siksi haluankin nyt edes tässä kirjoittaa aiheesta, koska tuossa tapauksessa olisin ollut kiinnostunut saada asiani esille. Olisin vain halunnut rajoja, esimerkiksi en halunnut että koko nimeäni julkaistaisiin, joten juttu tyssäsi siihen, etten halunnut sukunimeäni julkaistavaksi.

Kuinka tämä nyt sitten alkoi?

Luonnollisesti kaverin kaverin kaverin kautta.

En tiedä miksi, mutta joskus aikoinaan kaupungissani olen ollut helposti tunnistettava ’hahmo’, mille oli kehitetty lempinimikin. Eräs toimittaja oli ääneen miettinyt mitähän mulle kuuluu, ja hänen kaveri tiesi, että kaverini tuntee mut, joten kysyi sieltä yhteystietoja. Mietin ensin tietysti, että millaseen juttuun lähtisin mukaan, ja sanoinkin, ettei musta mitään iloista hömppäjuttua saa, mikä voi olla ennakkokäsitys ihmisillä musta.

Mutta olisin saanut itse päättää asiat mistä kerron, ja tarkastaa tekstin. Olen tosi tarkka teksteistä ja sanamuodoista, mitä tuollaiseen tulisi, koska kokemuksesta tiedän kuinka herkästi saa kuulla negatiivista asioista. Ja olisin tarkka minkä kuvan saisi laittaa lehteen. Mutta päätösvalta kiinnosti, joten kävin haastattelussa, missä puhuin yleisten asioiden lisäksi kiusaamisesta ja syrjimisestä.

Mä olin pienenä ja nuorena erilainen. Olin se outo lintu. Olin kauemmin lapsi, kuin muut. Mulle lelut, ja etenkin nuket, olivat tärkeitä vielä silloin kuin muut ikäiseni selkeästi teinistyivät.

Kyllä mua haukuttiin, nimiteltiin, etenkin naureskeltiin mulle, mutta olin välittämättä, enkä ehkä edes ymmärtänyt sitä kaikkea mulle kohdistettua syrjimistä ja loukkaavia sanoja tuolloin. Mutta myöhemmin olen ymmärtänyt asiat. Haavat syntyi aiemmin, ja tässä on sitten pikkuhiljaa auenneet. Muistojen palatessa, tai uusien kokemuksien ne avatessa.

Mulla on äärettömän huono itsetunto, ja lähivuosina on vain huonontunut, mutta alku tähän lähti jo hyvin nuorena. Mä itse yritän aina lapsilleni puhua, ettei kiusata muita, ei syrjitä, ei haukuta, ja että muka-hauskat vitsitkin, etenkin läskittely, voi olla hyvin haavoittavaa pidemmällä tähtäimelläkin. Yritän puhua erilaisuuden puolesta, kuinka on ihanaa, että ollaan erilaisia, ja kuinka se on arvokas asia.

Tosi asia valitettavasti on, että jos halutaan kiusata, niin siihen keksitään joku syy. Vaikkei olisi totta. Hoikkaakin läskitellään, kaunista sanotaan rumaksi, kilttejä huoritellaan. Jokaisesta nimestä voi keksiä haukkumanimen. Mitä vaan. Paha sana usein onkin ei-totta, mutta uhri alkaa ottaa sen totena. Lopulta tulee mahdollisesti masennusta, ruumiinkuvahäiriöitä, tai muita sairauksia.

Kaikenkokoisilla ja kaikennäköisillä ja kaikenrotuisilla on ihan samat oikeudet, eikä kukaan ole ulkonäön tai luonteenpiirteen takia huonompi.

Paitsi ne kiusaajat. Muttei hekään ole huonoja ihmisiä, he vain toimivat huonosti, mutta sen käytöksen voi parantaa.

Itse koen itseni todella rumana, ällönä ja läskinä.

Se, kun olen joskus ollut jopa hoikkakin, niin on huudeltu tonnikeijuksi. Kun olin joku 45kg ja osallistuin kaupungin missikisoihin (yritin kai jotenkin näyttää kelpaavani ja että tuntisin, että mut hyväksyttäisiin näiden kauneuskisojen avulla) , niin joidenkin silmissä olin silloinkin läski. Se jää päähän, ja oma mieli näkee itsensä aina kaikenkokoisena liian läskinä, ja ettei sen takia kelpaa muille. Eikä etenkään itselleen.

Mulle on mun erilaisen pukeutumistyylini takia kommentoitu, naureskeltu, huudeltu kadun toiselta puolen, nimitelty ties miksikä. Mitä väliä sillä muille on kuinka pukeutuu?

Ja tässä asiassa olen miettinyt sitä miten nykyaika eroaa siitä kun itse olin vuosituhannen vaihteessa teini. Nykyään on yleistä esimerkiksi ties minkä väriset shokkiväriset hiukset. Ihmiset saa pukeutua vapaammin, ainakin julkkikset näyttää siihen mallia. Esimerkiksi Tuulilla on siniset hiukset ja sinisiä vaatteita, ja Ellinooralla voi olla kaikki vaaleanpunaista. Ja miten upean erilaisesti Antti Tuisku ja Erika Vikman pukeutuvat?

Olen miettinyt, että onko nämä kaksi ensin mainitsemaani kuullut paljon värimaailmoistaan? Negatiivista? En tiedä, toivon tietysti, että ei. Mutta siihen aikaan jos mä olisin pukeutunut sillä tavalla, niin täällä kaupungissa ei haukkumasanoissa säästelty. Erika Vikman valitettavasti, ainakin mitä olen lukenut, joutuu kuulemaan huonoa ulkonäöstään. Mutta, nämä samalla tsemppaa nyt nykyajan nuoria pukeutumaan niinkuin haluavat!

Ja jos itse olisin nyt vasta ollut teini ja luonut tyyliäni, niin enkö olisi ollut räiskyvä shokki tälle kaupungille, vaan jopa normaali tavallinen näky, enkä olisi ehkä kokenut tuota mollaamista, huutelua ja naureskelua, mitä koin?

Koska en mä nyt niin erilainen edes ole ollut enkä ole. Se oli se aikakausi ja mikä silloin oli ’normaalia’. Haluan ainakin uskoa, että nyt tyyliasiat ovat vapaampia.

Pointtina oli, että itse olen kuullut lähes koko elämäni avoimesti haukkuja ja arvosteluja, ja tiedän, ettei ne mulle ole tehnyt hyvää. Mulla on tosi kipeitä kohtia itsetunnossani juuri siitä johtuen kun muut kommentoineet ajattelemattoman negatiivisesti. Joudun varmasti vuosia, tai loppuikäni, tekemään työtä, että saisin itsetuntoni jonkinnäköiseen kuosiin. Silloin aikoinaan kylläkin KAIKKI, ketkä mua jotenkin haukkuivat, he olivat randomeja, tuntemattomia, tai lähes tuntemattomia, ketkä eivät mua tunteneet juurikaan muuten kun nimeltä, lempinimeltä, tai ulkonäöltä, samasta koulusta tai vastaavaa, muttei ollut mulle, onneksi, millään tavalla läheisiä ihmisiä. Mutta kyllähän se silti satutti. Jos ei ennemmin, niin myöhemmin.

Ja yksikään, deittikumppani, tai mikään vastaavanlainen potentiaalinen miesehdokas, ei koskaan myöskään haukkunut mua (ainakaan päin naamaa, tai niin, että olisin siitä jostain kuullut), silloin aikaisemmin nuorempana. Siitä tietysti olen kiitollinen. Aiemmin haukut tuli vain täysin mulle merkityksettömiltä tuntemattomilta ihmisiltä, paljon useammin varmasti tytöiltä kuin pojilta.

Miksi ihmiset tekee tätä toisille? En ymmärrä. Mikä siinä on niin hauskaa tuhota muita? Onko aina pakko sanoa, jos ei ole hyvää sanottavaa? Voisiko joskus olla vain hiljaa siinä tapauksessa?

Toivon, että nykymaailma on muuttamassa suuntaa näissä asioissa. Ainakin musta nämä vaikuttajat näyttää siinä hyvää esimerkkiä. Toki en tällä hetkellä elä teininmaailmassa, niin en tiedä millaista se kiusaaminen tällä hetkellä on.

Mutta, ettei tämä postaus mene kokonaan negatiiviseksi, niin onneksi on ystävät. Mun ystävät on kaikki erilaisia, ja erilaisuus on rikkaus todellakin. Ja ilman ystäviäni elämäni ei olisi ollut näin siedettävää, ja välillä jopa hyvää. En tiedä, olenko ystävienikin mielestä se outo friikki, saatan ollakin. Mutta heille sillä ei ole väliä, vaan heille kelpaan sellaisena kuin olen, eivätkä he ole ikinä syrjineet mua erilaisen tyylin takia, vaan ennemminkin kannustaneet olemaan omanlaiseni.

Kiitos kaikille ystävilleni, olette tärkeitä! Ja toivon, että kaikilla, keillä on vaikeita aikoja elämässä, on siinä ihania läheisiä ja ystäviä tukena. He ovat todellakin pelastus.

– Nana –