Terapia ja eron vaiheet

Terapiakäynnit

Yritin saada ajatuksiani kasaan ja ehkä jotain neuvoja miten toimia, kun kävin ja käyn ammatti-ihmisellä juttelemassa pieleen menneestä suhteestani. Monien suhteethan menee pieleen, sitä elämä vain on. Mä olen toimintakykyinen tehtävissäni ja lasteni kanssa, niin en ole masentunutkaan. Mutta joku mätti ja mättää. Miksi koen tämän eron niin vaikeaksi ja tuntuu mahdottomalta päästä eteenpäin? En tiedä kauan mua jaksetaan kuunnella ja ’auttaa’, kun ongelmani on koko ihmiskunnan mittakaavassa niin pieni ja mitätön. Mutta tuntuu etten itsekään pääse tästä yli pelkästään omin voimin. 

Missä vaiheessa mun olon pitäisi parantua? Kun kyseessä oli lyhyt seurustelusuhde, ja erostakin on jo kauemmin kuin suhde kesti. Jostain joskus luin, että erosta toipumiseen menee suhteen keston aika. Ajatellaanko tässä sitten koko se aika kun on tunnettu, koska seurusteluaika on jo ylittynyt ja edelleen suren. En ole siis masentunut, mutta olen surumielinen eikä ole samanlaista elämäniloa kuin aiemmin. Mä mietin meidän suhdetta koko ajan. Kun autan toisia muutossa, kun käyn kaupassa, kun katson telkkaria. Joka tilanteessa. Tämä koko juttu on mielessä ensimmäisenä aamulla, ja viimeisenä illalla. Eikä musta tunnu, että tämä olisi edes helpottanut tämän ajan kanssa muuten kuin ’hysteria-osastolta’. Osaan nyt suodattaa sen etten tästä koko ajan kaikille itke, enkä kerro ihan kaikkea mieleni päältä muille koko ajan. Mutta kyllä mun sisällä on edelleen sama kipu ja suru kun silloin kuin ero tapahtui. Enkä mä tiedä miksi. Mun järki ja tunteet puhuu eri asioita. Järki on ihan kunnossa. Mä tajuan sen, että haettiin erilaisia suhteita, enkä mä olisi ollut onnellinen, jos olisin alkanut sellaiseksi mitä hän hakee. Ja hän ei kyennyt missään muuttumaan, vaan halusi helpon vaivattoman suhteen.

Olen lukenut nyt paljon kirjoja, yksi rakkauspsykologiasta kertova kirja sanoi, että: Rakkaus vaatii itsensä avartamista. Siksi aito rakkaus on aina työtä tai rohkeutta. Ellei se niitä vaadi, niin kyseessä ei ole rakastaminen. Tämäkin taas vahvistaa mun ajatusta siitä, etten usko että heillä on tällä tapaa aito rakkaussuhde. Vaan se on joku tyytymissuhde, että kunhan ei tarvitse olla yksin, muttei nähdä vaivaakaan. Kunhan pääsee helpolla, ja joku toimii niinkuin hän haluaa, muttei tarvitse itse uhrata siihen mitään. Välillä säälittää sen tyttöystävän puolesta, kun hän ei odota ja vaadi mitään, on pelkkänä orjana ja suhteessa alistettuna. Olen tästä jutellut Laurinkin kanssa, ja hän on kyllä myöntänyt sen, että hänelle suhde on tuollaista, eikä hänen tarvitse kohdella tai huomioida toista paremmin. Ja jos se sille toiselle passaa, niin hyvä. Toinen on vain tyhmä kun suostuu tuollaiseen. Siis kyllähän hän tietää missä mennään. Joten siten tuo suhde ei ole väärin. Mutta mun mielestä tuollainen suhde on  jotenkin alkujaankin väärällä pohjalla.

Sitten kun (kyllä, sanoin kun) he joskus eroavat, niin nainen joutuu käymään varmasti kauan terapiassa selvittämässä päätään. Sillä on kaikki varmasti pahemmin sekaisin kun mulla, kun hyväksyy tuollaisen suhteen ja tuollaisen kohtelun. Mä luulen, että hänellä on niin, että vaan hyväksyy kaiken ja tyytyy siihen mitä saa. Kun ehkä mä en sopinut tohon suhteen kuvaan siksi, koska vaadin parempaa kohtelua ja odotin myös mua kohtaan uhrauksia. Olisin halunnut, että tullaan puolitiehen vastaan, ja huomautin ja toivoin parannusta silloin kun mun mielestä jossakin toimittiin aivan väärin. Ja vanha/uusi tyttöystävä taas ei vaadi sellaista, että tultaistiin puoleen väliin vastaan, vaan menee itse kokonaan. Ja tästä tulee heille se suhteen helppous Laurin osalta. Mutta mua ei tässä kohtaa enää vakuuta suhteen aitous. Menee enemmän isäntä-orjatar -muottiin. En sitten tiedä sen tervejärkisyydestä. Mutta siis tämäkin on vain mun näkemys ulkopuolisena tästä, sen perusteella mitä olen itse jutellut heidän kanssaan ja miltä se mun silmissä näyttää. Voi tietenkin olla myös niin, että he molemmat on aidosti onnellisia. Mun vain on jotenkin vaikea uskoa sitä.

Mun tavoitteet prosessissa etenemiseen on ne normaalit, että hyväksyisin asian ja että osaisin jatkaa elämää ilman, että mietin tätä oikeesti tällä tavalla koko ajan. Jotenkin mun tunteet on jumittunut paikoilleen ja hallitsee tilannetta. Vaikka käsittelen asiaa koko ajan, niin ei vain helpota. Uskon kyllä, että mulla varmasti vaikuttaa sekin kun tämä on mun ensimmäinen kerta. Mun ensimmäinen ero ikinä. Ja ensirakkaudesta luopuminen sattuu aina eniten, luulisin. Ehkä myöhemmin olen oppinut tästä jotain, ja osaan hyväksyä erot paremmin. Jos niitä enää tulee. Jos enää uskaltaudun suhteisiin.

Luulen, että jotenkin mua pelottaa yksinäisyys. Sillä tavalla, että pelottaa ja turhauttaa jäädä yksin ehkä koko loppuelämäksi. Mä olen aina ollut tässä mielessä yksin, eikä se ole enää kivaa. Ja kerrankin kun luulin, että joku olisi munkin kanssa tosissaan, ja välittäisi musta ja kelpaisin hänelle omana itsenäni tällaisena kuin olen -ja asiat ei mennytkään niin. Ihan kuin koko mun tulevaisuus olisi tässä samalla poljettu maanrakoon. Ja usein kun ihmiset sanoo; että pitää olla ensin onnellinen yksin, ja osata olla yksin, ennenkuin voi olla sitä jonkun toisen kanssa, niin en usko että mulla on siitä kyse. Mähän olin yksin jo koko aiemman elämäni. Todellakin osaan olla yksin. Ja olen jo nauttinut ne yksinolon vuodet ihan ekstroinakin. Jotenkin musta vain tuntuu, että kun en tähän kelvannutkaan, niin en kelpaa mihinkään muuhunkaan. Että mä en kelpaisi enää kenellekään muulle. 

Mä vain kaipaisin rakkautta. Yksinkertainen asia. Vai onko? Mutta koen, etten ole ikinä sitä saanut (paitsi lapsiltani). Ja nyt kun luulin, että siihen olisi ollut mahdollisuus ja se vedettiin samantien heti alta pois, niin tuntuu, että oikeasti olisin merkityksetön ja turha ihmisenä. Miksi Laurikin kulutti muhun yhtään aikaansa, kun olisi voinut koko ajan käyttää sen paremmin jonkun muun kanssa? Miksi hukata aikaa väärän kanssa, ja johdattaa toista harhaan, jos itsestään ei ole yhtään ’uhrautumaan’ minkään asian puolesta? Koska jos tahtoo, niin tähänkin olisi voinut pystyä. Näissä asioissa on kyse nimenomaan tahdosta. Musta tuntuu, etten pysty enää saamaan rakkautta. Tuntuu, että jotenkin menetin ainoan mahdollisuuteni. Olenhan jo yli 30 ja lähes kaikki on tähän ikään mennessä kokenut jotain rakkautta. Tuntuu, että mä en ole sen arvoinen, että kukaan voisi mua rakastaa ikinä. Ja kun mäkin niin haluaisin kohdentaa oman rakkauteni johonkin, enkä heittää hukkaan universumin tyhjyyteen. Tuntuu, että olen ihmisenä sellainen millä ei ole mitään väliä. Annoin kaikkeni ihan turhaan ja uskoin kaiken ihan turhaan, kun nähtävästi muut ihmiset valehtelee tai muuttaa mieltään.

Mä saatoin ajatella, että Lauri olisi itse tiedostanut sen, että haluaakin mut. Vain mut. Että hän lopullisesti ja kokonaisuudessaan valitsisi mut. Ja että sen takia hän lopetti toisen kanssa, koska ei halua häntä vaan mut. Todennäköisesti hän kuitenkin pähkäili meidän välillä ja halusi kokeilla molempia. Siinä vaiheessa se on väärin ainakin mua kohtaan. Mä haluan oikeasti olla ainoa vaihtoehto. Jos mies miettii ottaisiko mut vai toisen, niin sillon ei pitäisi ikinä valita mua. Koska mä haluan olla selvä valinta, ainoa valinta. Mä ansaitsen olla ainoa vaihtoehtoa ja kokonaisuudessaan ykkössijalla -niinkuin jokainen. Enkä jaetulla sijalla ja arvonnan lopputulos. Siinä vaiheessa aina lopulta jotakuta sattuu ja pahasti.

Eron vaiheet

Jos miettii eron vaiheita, (niistä on paljon tehty kirjoituksia ja tutkimuksia,) niin mä olenkin vieläkin ensimmäisessä vaiheessa. Siinä vaiheessa, etten ymmärrä miksi näin kävi. Mä kaipaan hirveästi syitä, ja vaikka niitä saisin, niin ne ei riitä mulle.

En todellakaan ole vielä kakkosvaiheessa. Mä en vihaa häntä. Luulen, että olen sellainen ihminen, etten ikinä saavuta tätä vaihetta. Olen liian kiltti vihaamaan. Mutta koituuko tämä mulle suureksi haitaksi, etten koskaan pääse seuraaviin vaiheisiin; kaupankäyntiin ja hyväksymiseen sekä vielä viimeiseen irrottautumisen vaiheeseen asti, jonka jälkeen vasta olisin valmis eteenpäin uuteen ja onnellisempaan elämään?

Mä en tunne vihaa Lauria kohtaan. Tunnen vain pettymystä ja että oloni on loukattu ja satutettu. Ja mä kuitenkin edelleen rakastan. En todellakaan vihaa. Ei mun tunteet häntä kohtaan ole muuttuneet. Olen nyt ymmärtänyt kyllä sen, että joillain ihmisillä mieli muuttuu. Jopa useimmilla. Mutta mä en ole sellainen. Mun rakkaus ja välittäminen on pysyvää. Olen erittäin järkkymätön tunteissani, ja mitä kerran päätän niin se pitää. Mä valitsin rakastaa häntä, ja sitoutua häneen ja mä en osaa irtautua tästä. En osaa muuttaa mieltäni, vaikka hän valitsikin toisen. Hän muutti mielensä. Ja mä en sitä oikein käsitä miten sen voi noin vain muuttaa. Ehkä mun aivoissa on jokin ongelma kun en pysty irtautumaan.

Kerroin ihan blogini alussa (tästä sinne) siitä kun olin ihastunut/rakastunut erään suositun bändin laulajaan. Mielikuvissani me olimme ehkä välillä yhdessäkin. Elin omaa mielikuvitusmaailmaani, illuusiota. Häntäkin rakastan vieläkin, vaikka olen sen jutun epätodellisuuden ymmärtänyt ja hyväksynyt. Ja siinä kesti 16 vuotta. Eli tietenkään mulla ei ole samanlailla tuntemukset sitä kohtaan enää kuin aiemmin, mutta sama ongelma mulla on siis aiemminkin ollut, etten osaa luovuttaa ja antaa vain olla. Mutta jos mä jotakin päätän rakastaa, niin rakastan häntä ikuisesti. Mä jään kiinni siihen tunteeseen, ja jotenkin en pääse irti ja eteenpäin. Vaikka olisi tärkeää käsitellä myös ne tunteet mitkä tulee rakkauden ja rakkauden menettämisen jälkeen. Ehkä näihin asioihin saisin jossain vaiheessa apua, kun käyn tästä puhumassa ammattilaisille.

Vaikka onhan nämä nyt ihan eri asiat eikä juurikaan verrattavissa toisiinsa, kun toinen oli lähinnä mielikuvituksen tuotetta ja toinen oli sentään todellinen ihminen mun elämässä.