Tuhkimotarina?

 

… ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
 

Ajattelin jättää blogini ulkopuolelle tämän hetkisen asiani, mutta mulla on taas tunne, että mun täytyy purkautua. 

Tässä on hetken ollut kuvioissa nyt Rasmus. Ja tämän kanssa tulee kovasti esille kaikki entiset ’virheet’ kuin viime suhteessanikin. Mä varmistelen aluksi opitut virheeni ”pystytkö toimii niin ja näin, koska viimeksikin mua satutettiin sen kautta, niin tarviin tähän tiedon ja lupauksen, etten kohtaa taas samaa ongelmaa?” Koeajalle lähteminen on kuin työhaastattelu, missä molemmat latelee omia ehtojaan siitä, miten toivoisi nyt asian menevän paremmin kuin viime suhteessaan. Sitten kun ehtoihin on suostuttu, niin tavallaan ollaan, mutta tavallaan ei ja tavallaan ei uskalleta ajatella ja toivoa yhtään mitään. Samalla tavalla kuin aiemminkin ’suhde’ ja mielipiteet aaltoilee, että välillä on niin hyvä mieli, mutta välillä pelkään ja tuntuu tietenkin se epävarmuus ja kaikki. Ja mä en edes odota että suhteet olisi helppoja. Olen enemmän tunne- kuin järki-ihminen. 

Miksi mies kirjoittelee ja puhuu ensin kuinka haluaisi mitäkin, ja kuinka tykkää musta ja kun sitten annan mahdollisuuden eli otan koeajalle (kyllä, mulla on nykyään käytössä koeajat, jos se nyt turvaisi mua jotenkin), niin sitten hän taas etääntyy ja tuntuu ettei tiedä oikein mitä haluaa? Tai mihin pystyy. Halu ja pystyminen on eri asiat. Joskus oikeasti voi haluta, vaikkei pysty. Mä haluan tsekkailla rauhassa ennen mitään ’päätöksiä’, mutten tiedä estääkö se silti sydäntä taas särkymästä. Mutta voi ainakin uskotella itselle, ettei tässä edes ollut kyse alunperinkään mistään kummemmasta. Pääasia koeaikaan omalta kannaltani on se, että näen pystynkö luottamaan ja olenko itse oppinut ja kasvanut suhdeasioissa. Pystynkö nyt enempään kuin viimeksi. Ja uuden miehen kohdaltakin odottaa kasvua, siihen että onko hän nyt valmiimpi kun edellisen suhteensa kanssa, mikä tiettävästi on mennyt pilalle, jos mun kanssa alkaa mihinkään. Annan hänellekin mahdollisuuden myös yrittää pystyä. Viime suhteen jäljiltä mulla luotto kaikkiin miehiin on lähellä olematonta, vaikka olenkin sinisilmäistä ja helposti höynäytettävää tyyppiä.

Mä en tiedä, olenko ollut nyt Rasmuksellekin pelkkä hairahdus. T a a s. Sehän on mun rooli parisuhdemarkkinoilla. Kaikki eivät ole prinsessoja ja kaikille ei ole prinssejä. Jotkut on sisarpuolia ja jäävät ilman prinssiä. Mun kyllä pitäisi ehdottomasti saada olla prinsessa.

Ehkä mä vain käsitän kaiken väärin ja mun pitäisi oppia hölläämään. Ehkä kaikki onkin ihan ok, ja tää tunne on vain mun päässä. Mutta viimeksikin kun musta tuntui tältä, niin kaikki ei ollut ok, vaikka uskottelin itselleni niin. Myöhemmin selvisi, että asiat olikin olleet niinkuin pelkäsin. Kyllä mä voin oppia hölläämään, mutta sitten kun luottamus on saavutettu. Rikotut ihmiset ei välttämättä toimi heti niinkuin pitäisi. Sitten vasta on aika höllätä kun näen, että mies arvostaa mua ja ymmärtää mua. Mä olen kyllä yrittänyt. Yrittänyt enemmän panostaa. Onko ihmiseen panostaminen sitten huono asia ja ahdistavaa ja väärin? Eikö sen pitäisi olla hyvä juttu? Panostaa ja yrittää – vai höllätä ja ottaa rennosti? Pitäisikö mun olla kuin mitään ei olisi, mutta hänen ottaessa yhteyttä kun häntä huvittaa, niin silloin olisin vain mukana jutussa? Periaatteessa ehkä sekin voi olla ok. Sellainenkin voisi olla mulle toimiva juttu. Enhän mä edes osaa ja ole tottunut ’oikeisiin suhteisiin’. Mulla on vain se yksi tärkein asia, missä pitäydyn. Mun raja on se, että mun täytyy olla kaikesta huolimatta aina ainoa nainen.

Miten mä voisin kasvaa vahvemmaksi, etten ottaisi kaikkea niin itseeni? Miten sen voi lopettaa että pahan mielen tullessa tekee aina vaan taas Nanat ja pitää mennä lapsilta piiloon suihkuun itkemään? Voinko mä nyt tässä vain päättää etten enää ikinä vuodata yhtäkään kyyneltä kenenkään miehen takia? Meneekö se päätös yhtä mönkään kun päätös etten syö nyt sataan päivään yhtään suklaata? (Olen joskus pystynyt siihen – enkä edes laihtunut sinä aikana grammaakaan. Sitä paitsi nykyään syön enemmän raakasuklaata tai noin 70% tummaa suklaata, mikä nyt voi olla verrattavissa salaattiin, koska kaakao kasvaa puissa.)

En tiedä miten tämä tuhkimotarina tulee jatkumaan. En uskalla ajatella mitään.