Turha olo

Olen tosi paljon miettinyt omaa elämääni. Kukapa ei. Mitä mä haluan elämältäni? Mitä odotan? En yhtään tiedä.

Mulla ei valitettavasti ole pysyvää ja kokoaikaista työtä, mikä toisi elämääni sisältöä. Se tietenkin harmittaa, ja tiedän, että jos työllisyystilanteeni olisi toinen, niin voisin paljon paremmin.

Mulla on lapsia, mistä olen maailman kiitollisin ja he ovat ainoa onneni lähde. Mutta he ovat jo isompia. Kuten aikaisemmassa postauksessani kerroin, niin mulla on tunne, etten ole heille enää niin tärkeä. He eivät tarvitse mua samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Mitä ihmiset tekee sitten, kun lapset ovat isompia? Niin, sitä niin sanottua omaa elämää. Mitä on mun oma elämä? Ei ole töitä, näen kavereita hyvin harvoin, heillä kun on omat elämät, eli työt, tai perhe, missä pieniä lapsia tai vauva, tai jopa oma mies. Olen aina ajatellut, että jos asuu oman kumppanin kanssa, niin ei tarvitse yhtälailla aikuista seuraa kuin esimerkiksi minä ja muut sinkut. Itse en toki edes halunnut yhdessä asumista, enkä kokoaikaista seuraa, mutta kyllä usein sinkut kaipaavat kavereita enemmän kuin parilliset. Sanoin ’enemmän’. En siis tarkoita, että parillisille olisivat kaverit yhtä tyhjän kanssa. Mutta he saavat yleensä livenä keskusteluseuraa toisesta aikuisesta enemmän kuin mun tilanteessani olevat.

Musta on kivempi nähdä ja jutella livenä kun lukea vain kaikkien somesta, että miten heillä menee. Tai jutella heidän kanssaan viestejen välityksellä.

Mä olen ja olin ikisinkku. Olin aina se joukon sinkku jo nuorena. Sitten joitain vuosia sitten aloin kaipaamaan kokemusta seurustelusta, kun en tiennyt mitään millaista seurustelu on tai tuntuu. Kun olin ollut vain sivusta seuraaja. Elämäni ainoa seurustelukokemus on Laurin kanssa, ja monet varmaan sanoisi, ettei tämä ollut kovin terve. Eli en vieläkään tiedä, mitä on normaali seurustelu.

Olen tässä kaikille ja kaikkialla nyt puhunut, että saakin jäädä tähän. Eli en missään nimessä halua enää kokeilla seurustelua uudestaan. Musta on tosi raskasta ja työlästä uuteen ihmiseen tutustuminen. Ellei todella hyvin kävisi, ja kaikki tutustuminen kävisi ihan luonnostaan. Ettei enää tarvitsisi deittailla.

Tuntuu kamalalta ajatella, että mun elämän kokemus oli jo tässä. Olin kauan sinkku, yritin muutaman vuoden, ja sitten loppuelämän taas sinkku. Jos elän vaikka 80 vuotta, niin sinkkuilua on joku 76-77 vuotta. Se on pitkä aika yksin oloa.

Mutta tietysti olen täysin ok tähän yksin oloonkin. Mutta, jos on yksin, niin muilla asioilla on suurempi merkitys. Eli työllä, mitä mulla ei niinkään ole. Ja ystävillä, mitä mulla on vähän tai kaukana ja monet ystävät vain etääntyy, kun heillä perheellisinä tai seurustelevana on mulle vähemmän tarvetta. Ainakin mulla itselläni on tuollainen tunne.

Joten keskityn lapsiini. Ja lapsillanikin moni asia, etenkin kaverit, tulevat äitiä tärkeämmiksi.

Haluan tuntea oloni merkitykselliseksi, ja sitä tunnen lähinnä vauvojen kanssa. Kyllä hirveän paljon haluaisin vielä vauvan. Mutta kolme olen jo saanut ja hoitanut täysin yksin. Hermot. Tilanpuute. Raha. Stressi.

Kaikki jaksoi muistuttaa, kuinka huono suhde mulla oli Laurin kanssa. Olen tosi paljon eron jälkeen miettinyt sitä. Miksi mua ei tsempattu ja kannustettu? Miksi vain lannistettiin ja oltiin eron kannalla?

”Sä voit paljon paremmin, kun hän ei enää ole sun elämässä.”

Sinkkuelämää -sarjassakin jo ensimmäisellä tai toisella kaudella sanottiin, ettei koskaan saa sanoa kaverille, että eroa. Mulle sitä sanottiin jatkuvasti.

Varmasti tarvitsen aikaa vielä, jotta oloni olisi parempi ja ehjempi. Mutta tällä hetkellä, vieläkään, ei oloni ole yhtään parempi. Olen yhtä huono ja viallinen kuin seurustellessakin. Edelleen olen ruma ällö lähiövalas. Mutta nyt kärsin yksin. Kärsisin mieluummin yhdessä tällaisena.

Paljon on sitä mitä jos -ajattelua.

Mitä jos hän ei olisi saanut puheillaan mua tuntemaan itseäni huonoksi (vaan upeaksi). Jos hän ei olisi ikinä haukkunut mua, niin olisimmeko vielä yhdessä? Koska silloin kaikki olisi muuttunut, mun oma käytös suhteessa myös.

Mitä jos hän olisi alusta asti ollut vain normaali alkoholin käyttäjä, eikä suurkuluttaja?

Mitä jos olisi heti tajunnut minun arvon, eikä olisi harrastanut lirkutteluja?

Eli, mitä jos hän olisi NORMAALI ihminen?

Mitä jos hänellä olisi työpaikka ja kavereita?

Mitä jos hän ei olisi niin äkkipikainen ja harrastaisi mykkäkouluja ja mun viestien ignooramista? Mitä jos hän kuuntelisi myös mua ja osaisi ottaa asiallisesti palautetta vastaan?

Toista ihmistä ei pysty korjata. Se varmaan on jonkin sortin fakta. Ainakaan mä en pystynyt korjata häntä. Hän ei ole tuollainen, eikä aio, eikä halua muuttua tuollaiseksi.

Silti, heikkoina hetkinä, eli tosi usein, mietin, että jos antaisinkin kaiken anteeksi. Jos vain sietäisin kaiken. Loppupeleissä en olisi halunnut muuta kuin olla hänen kanssaan. Ja tuntea oloni hyväksi hänen kanssaan. En siis ällöttäväksi ja vääränlaiseksi.

Hän on tässä useamman kerran puhunut, että jos aloitettaisiin alusta. Ettei hän halua ketään muuta kuin mut. En voi väittää, etten sitä harkitsisi tai olisi harkinnut. Ja tavallaan odotan häneltä jotain isompaa elettä mua kohtaan. Haluaisin tuntea olevani haluttu, ja että hän näyttäisi, että kaipaa vain ja ainoastaan mua. Että hän tarvitsee mua.

Miksi hän sitten halusi erota, jos ei halua muita kun mut? Kyllä mä väkisin mietin, että hänen luonne ja historia ja tavat tarvitsi jotain taukoa, että saisi luvallisesti hakea muilta huomiota ja saisi lirkutella ja ryypätä. Ja että saisi yhdistää alkoholin naisten tapaamiseen. Koska siihen mä laitoin kovasti jarrua. Tuntuisi kyllä inhottavalta edes palata yhteen sen jälkeen kun toinen on saanut mielin määrin jakaa ja ottaa vastaan huomiota naisilta. Tulisi likainen olo.

Suoraan sanottuna, olen odottanut, että hän ruinaisi mua ihan kunnolla takaisin. Latelisi paljon rakkautta. Ja usein. Se mitä olen saanut, niin silloin tällöin hänen lapsettomalla känniviikolla lyhyitä pinnallisia viestiä. Haluaisin pitkiä syvällisiä ja merkityksellisiä ajatuksia ja toiveita, ja yhteydenottoa täysin selvinpäin. Ehdotusta nähdä täysin selvinpäin. Sitä, että hän raivaisi lapsiviikollaan aikaa mulle, kuten mäkin tekisin hänelle.

Muutamat hiprakassa kirjoitetut ikävä-viestit ei tee minulle oloa, että olisin yhtään arvokkaampi, merkityksellisempi, tärkeämpi kuin hänen satunnaiset kännilirkkunsa. Haluan olla enemmän.

Pitäisi varmaan jo luovuttaa kaikki pienetkin toiveet yhteen paluusta. Tiedän sen. Välillä vain tunteet yrittävät näyttää asiaa toiselta kannalta. Milloin voin mennä eteenpäin? Enkä sillä tarkoita mitään uusia miehiä, kun vain tätä irti päästämistä. Luovuttamista. Erosta on pian kolme kuukautta. Me olemme eronneet yli kymmenen kertaa. Koskaan ero ei ole kestänyt näin kauan, paitsi ekoilla säälittävillä yrityksillä milloin hän oli vielä täysin eri ihminen, ja kun uusi nainen, edellinen eksä, oli jo valmiina odottamassa vuoroaan. Silloin kun hän harrasti paljon naistenvaihtoa meidän kahden kesken.

Joten kun ero on jo kestänyt näin kauan, niin kai se on jo lopullista. Ja kun hän on ottanut jo uusia deittailtaviakin. En voisi luottaa riittäväni.