”Varo vaan! Se juoksee vielä karkuun!”

Mä törmäsin sattumalta (tinderin ihmeellisessä maailmassa) mun entiseen hengailueksään. Niinkun noin miljoonan vuoden takaa.  

Ehkä se oli mun eka seurustelun yritys, mutta olin lapsellinen (silloin mulla oli yksi taapero, mutta siis myös luonteelta) ja sitoutumiskammoinen, ja välttelin seurustelun omaisia sanoja, tai mitään. Joten se oli joku hengailusäätö. Ehkä kaikki mun miesjutut ovat olleet hengailusäätöjä, jos ei ihan vaan pelkkiä säätöjä. Ei kuitenkaan mikään ole yltänyt ’normaalille seurustelulle’, ei edes Lauri, vaikka sitä yritin ja halusin ja teinkin kaikkeni. Mutta kun toisen panos ei sitten ollut samaa luokkaa kuin ehkä päivän tai kaksi… 

No tämä miljoonan vuoden takainen ’eksä’, saa nyt tässä jutussa vaikka olla Rasmus. Hän nyt osoitti olevansa hyvin pahoillaan kaikesta menneestä. Että oli nuori ja tyhmä ja ettei osannut käsitellä tunteitaan ja oli helpointa vain häipyä, ilmoittamatta. Ja niin edelleen. Normaalisti uskoisin noita sanoja ja katumusta, mutta traumatisoituneena miessuhteista tietenkin mietin, että näinköhän hänkin puhuu vain lämpimikseen eikä tarkoita sanojaan. Ja lisäyksenä vielä, että tiedostan kyllä omat virheenikin sen menneen suhteen aikana, enkä enää ole siltä osin samanlainen. Koska nyt mä pystyn sitoutua ja olla vakavassa suhteessa, enkä ole niin hällä väliä. Sen opin itsestäni Laurin kanssa. Osaan keskittyä, jos niin haluan.

Meillä on ollut nyt Rasmuksen kanssa kiva jutella, muistella menneitä, ja hän vaikuttaa olevan kiinnostunut tsekkaamaan mut uudelleen. Kaikki vaikuttaa hyvältä. Ei enää kuulemma olisi tyhmä ja tekisi niin. Eikä välimatkankaan takia mikään olisi mahdotonta. Ja välimatkaa on kuitenki paljon enemmän kuin Laurin kanssa. Ei meillä olisi yltänyt tinder-kilometrit, ellei Rasmus olisi ollut nyt työreissulla.

Tavallaan musta olisi kiva taas nähdä hänet. Ehkä kokeilla nyt uudestaan, kun olemme vanhempia ja fiksumpia kuin silloin. Mutta en ehkä uskalla.

Mulla on taas jotenkin huono ja ihan kakka olo. Että taas vaan itkettää. Koska mua pelottaa. Kaikki miehet. Ajattelen, että tuskin musta olisi ikinä mihinkään kenenkään kanssa. Kaikki vaan satuttaisi mua jotenkin. Tavata Rasmus näiden vuosien ja vanhojen ja uusien traumojen jälkeen… en tiedä olisko siinä järkeä. En mä osaisi luottaa, enkä mä pystyis yhtään mihinkään. Varmaan korkeintaan hetken yrittäisin kokeilla voisko se korjaa mut, mutta tuskin se onnistuisi. En mä tiedä voiko kukaan korjaa mua. Ja eihän se edes ole muiden tehtävä kuin mun itseni -korjata mut. Ja siinä on iso työ, mitä ei voi vain sysätä muille. Ja on väärin toista kohtaan tsekkaa vaan kokeilumielessä, jos tietää, ettei itse pysty kunnolla. Tekihän Laurikin mulle niin -monta kertaa.
Ja Rasmuskin jo kerran häipyi kokonaan kuvioista ilmoittamatta. Pelkään että miehet tekee aina saman. Heillä on omat kaavansa, mikä aina toistuu. Ja jaksanko mä sellasta vuodesta toiseen? Sitä epävarmuutta, että asiat vaihtelee edestakas, ja mä jopa tiedostan että niin aina käy. Joka päivä vaan miettisi onko nyt hyvä päivä vai se huono päivä mikä taas kääntää kaiken suunnan. Jos on toimiva suhde, niin se ei kaadu mihinkään riitoihin tai erimielisyyksiin. Ei, jos se on rakennettu vankalle pohjalle.
 
Ja kenenkään toisen ei kuulu korjata toista. Parisuhteen kuuluu täydentää toista, ei korjata toisen aikaisempia sisäisiä ongelmia.
 
Mulla on kai usein se ajatus, että haluaisin, että joku mies jaksaisi näyttää mulle, että olen väärässä. Että mun pelot on vääriä. Mulla kun on ajatus, että kaikki tekee sitä ja kaikki tekee tätä ja kukaan ei ole tosissaan ja ettei kukaan oikeasti välitä. Mä haluaisin maailman eniten, että joku näyttäisi mulle että välittää, joku jaksaisi päivästä toiseen todistella tai näyttää, että olen hänelle tärkeä. Haluaisin, että joku näyttäisi mulle, että oikeasti joskus joku voisi tehdä jotain mun eteen. Että joku pitäisi musta kynsin ja hampain kiinni, eikä luovuttaisi ja päästäisi lähtemään, tai lähtisi itse. Haluaisin, että joku näyttäisi mulle sen että mä olen hänen valintansa, hän valitsisi mut joka päivä uudestaan, ja mun ei tarvitsisi olla epävarma. Siinä on iso ero, jos joku vaan haluu sut, kun että joku tekis kaikkensa pitääkseen sut. 
En tiedä, voiko noita odottaa. Onko nämä juuri ne normaalit odotukset ja toiminnat parisuhteessa, vai onko toi täysin mahdotonta. Olen kyllä vierestä nähnyt, että joidenkin suhteessa on vähän tuolla tapaa. Tuntuu pahalta kun itse ei ole koskaan ollut sen arvoinen.
 
Mutta siis, mulla on niin paljon traumoja ja odotan, että joku korjaisi ne mussa. Ehkä siten, että aidon rakkauden kautta tuntisin ne itsesäälit ja morkkistelut olleen väärää tietoa ja väärää oletusta, saisin itseluottoa ja itsearvostusta. Joku korjaisi mut rakkauden kautta. Se on aika hullu ajatus. Niin ei ehkä käy, pitää korjata itse.
 
Mä pelkään. Pelkään, että kaikki tekee mulle saman. Häipyy vain. Lähtee karkuun. Onko mun elämässä yhtään onnistunutta juttua? Ei ole. 
Isoimmat jutut on ollu Laurin kanssa. Rasmus sitten siinä kaukana toisena. Kaikki muut pelkkiä vielä vähempiä tai täysin mitättömiä. Mutta luulisi, että normaalisti edes jotkut, jos on ollut paljon säätöjä, niin edes silloin tällöin joku haluaisi tutustua enemmän. Mulla ei ole niin. Viime viikonloppuna oikeasti yksi kundi lähes juoksi (pikakävelyä) karkuun, kun tajusi kuka olen. Oltiin joskus aiemmin tavattu ja juteltu, melkein-treffattu. 
 
Mä en tiedä miten olen itse ’syyllinen’, miten olen itse kohdellut muita miehiä. Nyt vuosien jälkeen tajusin Rasmuksen kohdalla olleeni vähän välinpitämätön ja noin. En silloin tiennyt mitä on rakkaus, enkä uskaltanut tuntea oikein mitään. Laurille olin kyllä aina hyvä ja paras. Vaikkei hän sitä olisi ansainnut. Mutta miten kaikki muut sitten? Millä tapaa olen itse toiminut väärin? Koska kaikkihan on aina mennyt mönkään. 
 
Mä nyt tykkään jonkinlaisia analyysejä vetää muista, ja itsestäni. Niin nyt vähän tuntuu, että voi olla, että Rasmus, kun hän oli mun eka vähän isompi juttu, ja mä olin vasta hyvin aloittelija, kun hän sitten vain teki kummitustempun ja katosi, vaikka mä luulin, että kaikki oli ok. Niin sen jälkeen olen ajatellut sisimmässäni, että ”okei, mä en sitten osaa mitään suhdejuttuja, joten jatketaan tunteetonta sinkkuelämää”. Mä en tiennyt mikä hänelle silloin tuli ja mikä edes olisi mättänyt, se tuli ihan yhtäkkiä se, ettei enää nähdä eikä hänestä kuulu mitään. Ehkä sain sen kelpaamattoman olon jo siitä silloin. (Olen ehkä syyttä syyttänyt siitä Lauria, ainakin tuosta alkuperäisestä tunteesta.) Olin kuitenkin yli kymmenen vuotta ilman mitään selitystä. Ehkä siitä johtuen olen sitten aina halunnut, Laurin kanssa, selvittää kaikki mahdolliset syyt, ja jankata niistä Laurin ärsytyspisteeseen asti. En ole enää suostunut jäämään epätietoisuuteen ilman vastausta.
 
Ja mä jatkoin kauan sitä tunteetonta sinkkuelämää. Mutten nähnyt siinä väärää ja olin itse tyytyväinen niin. En silloin kaivannut mitään suhteita, koska en uskonut minkään pysyvyyteen. Mä en silloin myöntänyt, että mua sattui Rasmuksen katoaminen, mutta varmasti mua sattui. Jopa ilman rakkauden tunteita, menettää yhtäkkiä varoittamatta ihminen, josta silti ehkä jollain tapaa välitin ja jollain tapaa olin kiintynyt häneen. 
 
Hetki ennen Laurin kanssa ekaa varsinaista yritystä, säädin lyhyen hetken aikaa, epäsäännöllisen säännöllisesti, yhden kanssa, kuka sekin lopetti koko juttumme niin, että vain katosi, eikä sanonut mitään. No hän oli säätänyt jonkun toisenkin kanssa samalla, ja päättänyt olla sitten sen toisen suhteen tosissaan, joten pystyi mitään mulle ilmoittamatta lopettaa sen säädön mun kanssa. Kaikesta tällaisestakin mulla on traumat. Olla joku kakkosvalinta. Tai että muut on aina niitä vakavammin otettavia ja mä vaan se kenen kanssa pidetään hauskaa. Että loppupeleissä mä häviän aina.
 
Mikä ihme mussa on, ettei mulle voi sanoa asioita? Miks tuntuu että kaikki lopettaa kaiken ilmottamatta, tai yhtäkkiä silloin kun luulen, että kaikki on ihan hyvin, kun mulle ei ole sanottu mistään ongelmista? Että lopetetaan kaikki ilman, että annetaan mahdollisuutta korjata ’ongelma’. Se mua sattuu. Se sattuu maailman eniten ja on vienyt kaiken uskon ja luoton, kun en voi luottaa hyvään hetkeen, koska mulle saatetaan seuraavana päivänä sanoa että heihei, tai ei sanota edes sitä vaan pelkästään lähdetään. Miten mä voisin enää ikinä alkaa hyvin ja luottavaisin mielin mihinkään, kun en tiedä jaksaako toinen mua tällä kertaa päivän vai kaksi, vai jopa viikon. Jos oikein hyvin käy niin ehkä pari-kolme kuukautta. Jonka jälkeen ehkä on aina luvallista vetää matto mun alta, ja tönäistä mut kumoon ja vielä hieroa mutaa mun kasvoille. Mut vain on äärettömän helppoa hyljätä. Siltä ainakin vaikuttaa. 
 
Sanonpa vaan, että tuntuu kyllä pahalta. 
Ja siksi en enää usko mihinkään, luota mihinkään, tai ala mihinkään.
 

Jostain kuulin tai luin, että ei voi valita vain hyvää tai huonoa. Hyvässä suhteessa (tai missä vain asiassa) on aina myös huonoja hetkiä, ja huonossa suhteessa myös hyviä hetkiä. 

Suhteen kuuluu rakentaa kumpaakin osapuolta.

Mun, ja varmasti monen muunkin, olisi hyvä välillä miettiä, että saako suhteesta sen mitä haluaa, saako siitä oikeasti sen mitä luulee kokevansa, mitkä asiat on itselle tärkeitä, niin parisuhteessa kuin elämässä. Vai onko vain jäänyt kiinni, eikä osaa päästää irti, vaikka tietää, ettei se tee hyvää. 

Kannattaako alkaa mihinkään silloin kun on itse vielä rikki? Tai kannattaako ottaa ketään rikkinäistä ’korjattavaksi’?