Viha ja rakkaus

Nylon Beat oli ja on yksi lempibändejäni. Jos mä laulaisin, niin kuulostaisin alkuaikojen Nylon Beatilta, ne oli mun ’laulunopettajia’.

Joskus mietin, etten sovi mihinkään joukkoon, kun katsoin vanhoja kuvia musta missä olin muiden ’missien’ kanssa, en sopinut siihen joukkoon (LYHYYS!), katsoin itseäni The Rasmus -piireissä, en sopinut silloin pinkkinä väripilkkuna minivaatteissa mustien bändipaitojen joukkoon, en sopinut luokkakuviin todellakaan, en sopinut kotikaupunkiini, mutta kuvat missä olin Nylon Beatin tai Tiktakin kanssa, niin näytin sopivan joukkoon. Kuin olisin ollut bändin jäsen. Edelleen tosi monien vuosien jälkeen on sillä tavalla sama, etten koe kuuluvani mihinkään joukkoon.

En kokenut kuuluvani joukkoon edes Laurin kanssa. Mutta siinä vaikutti enimmäkseen alkoholi. Absolutistina tuntuu ei-kotoisalta siinä seurassa, jossa alkoholi on lähes koko ajan läsnä. Ulkoisesti koin, että sovimme yhteen. Sisältä olimme ja olemme täysin vastakohdat, lähes kaikessa. Joskus erehtyy luulemaan, että vastakohdat täydentää toisiaan.

”Kanssas en ehjää päivää nää

Sydän vain mustelmille jää

Viha ja rakkaus vastakkain

Näin iskee

Olisit joskus niinkuin muut

Vähän ees lämpöö kun sä tuut

Hyvän ja pahan sulta sain

Sen tuntee”

Tämä kertosäkeistö, niinkuin suurelta osin säkeistötkin, kertoo tosi paljon meistä.

Ennenvanhaan kaverien kanssa laulettiin ”kanssas en selvää päivää nää…”, mikä sopii myös hyvin mun ja Laurin suhteeseen. Sillä tapaa, etten häntä näe selvänä. Tuntuu hassulta nyt ajatella laulaneeni noin, kun olin kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni absolutistiperheessä, en varmaan edes käsittänyt mitä tuo selvyys tarkoitti. Ehkä joku kaveri oli sitä käyttänyt ja jäänyt meille käyttöön. Monet Nylon Beatin sanoitukset käsitän nyt eri tavalla kuin lapsena/teininä. Ehkä en käsittänyt niitä ollenkaan silloin, kunhan lauloin.

Mä olen yrittänyt kauan selittää asiaa itselleni ja muille, että viha ja rakkaus on hyvin lähellä toisiaan. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys. Koen, että koska mulla on ollut oikeat tunteet, niin siksi välillä myös koen niin suurta vihaa. Ja hän, voisin luokitella myös tunteettomaksi, niin ei ole oikeasti musta välittänyt, koska niin helppo mennä siihen välinpitämättömyyslinjalle.

Tuo sana ’tunteeton’, ei ehkä ole paras kuvaamaan häntä. Ja koen myös itsekin olevani jollain tapaa tunteeton. Varmaan olemme molemmat tunteettomia, mutta eri tavoin. Jos puhun itsestäni tunteettomana, tarkoitan sitä, kun en osaa sanoittaa rakkautta (en saanut kotoa siihen mallia) ja kun olen niin itsenäinen ja yksin tehnyt kaiken, etten aina kaikessa hirveästi muita tarvitse.

Laurin kohdalla tunteettomalla käsitän kylmyyden ihmisiin suurelta osin. Esimerkiksi aina eroissa mietin, että joko hän oli koko suhteen ajan tunteeton mua kohtaan, ettei oikeasti yhtään välittänyt, koska oli niin helppo erota. Tai se hänen kuuluisa off-nappula, kun voi kääntää sekunnissa kaiken niin, ettei millään ole eikä ikinä ollut hänelle merkitystä. Luulen, ettei hän ikinä kenellekään murehdi ja surkuttele erojaan (toisinkuin minä teen sitä aivan älyttömästi), että ’voi kun välitin hänestä niin paljon, en olisi halunnut erota’, vaan aina samantien niin, että ’okei kaikki mennyttä, otan nyt entisen samantien takaisin, tai etsin uuden ja kaikille sanon vaan et no erottiin, mnjäh, ei tunnu missään’. Ainakin tuon vaikutelman hän antaa, ja se tekee hänestä todella tunteettoman vaikutelman ihmisenä.

Viha ja rakkaus. Rakkaus oli mulle edelleen vaikea sana, enkä saanut sitä sanottua viimeisimmänkään suhteen aikana. Hän sanoi sen useasti. Itse odotin oikeaa alkoholitonta hetkeä ja tunnetta, mitä en ehtinyt saada. Vihaa tulee taas välillä helposti esille. Koimme paljon hyvää ja huonoa, mutta huono voitti. Kuten aina.

Kun aloimme taas tapailla, treffailla, nähdä, niin siitä meni kuitenkin alle kolme viikkoa kun aloimme seurustelemaan. Eli tuolla tapaa ajatellen, kyllä hän ihan nopeasti irtautui sinkkuelämästä, vaikka silloin se musta tuntui pitkältä ajalta odottaa valintaa olla se ainoa.

Se oli keskiviikko kun sovimme, että

– Okei poista nyt tinder ja yhteydet heihin, niin voimme alkaa seurustella. 

Nonii nyt poistan, kato. 

– Hyvä, nyt voidaan olla yhdessä.

Mutta ilo ei ollut pitkä, koska torstai meni niin, että hän oli käynyt eksällään kylässä. Ei niin, että olisi avoimesti mulle siitä kertonut ja olisimme puhuneet asiasta ja rajoista ja mikä käy ja mikä ei. Vaan salaa. Hän ei ensin vastannut puheluihini, ja sitten kun vastasi, niin oli tosi epämääräinen, niin mä arvasin asian. Hän tietenkin suuttui ja tapansa mukaan syytti mua kyttääjäksi ja mitä mulle mitään tarvitsee kertoa edes, kun kyttään ja tiedän kaiken muutenkin. En ollut kytännyt, en kuullut mistään, en nähnyt, vaan arvasin hänen käytöksestään.

Hän yritti saada mut tuntemaan oloni, että mä olisin tehnyt jotain väärin, kun hän itse teki niin, kun ei suoraan ollut uskaltanut ja kokenut tarpeelliseksi kertoa. Kuten musta tuntui, että aina oli näin, aina mä olin paha ja syyllinen, jos mä tiesin jotain mitä hän itse oli tehnyt väärin.

Siihen sitten sanoin hänelle puhelimessa, että okei, no palataan asiaan sitten kun mä olen käynyt entisen säädön luona kylässä. Se ei tietenkään sopinut, vaan sitten hän sanoi, että okei hän poistaa eksänsä elämästään.

Mun pointti asiaan oli se, mikä aina, että haluan, että meillä on samat säännöt. Usein tuntui, ettei hän ymmärtänyt asioita muiden kuin itsensä kannalta, vaan pitäisi itsellään ja kumppanillaan eri sääntöjä. Kumppani ei saa tavata miehiä ja puhua niille. Mutta hän tietenkin saisi nähdä ja lirkutella. Se ei mulle sovi. Pitää molemmilla olla samat säännöt.

Tuon konfliktin jälkeen muistaakseni meillä pidemmän aikaa sujui tosi hyvin. Siirrettiin se seurustelunaloituspäivä kahden päivän päähän alkuperäisestä, ettei tuo välikohtaus sisältynyt seurusteluumme.

Kaikki oli suuremmin osin ihanaa. Halusin, että suhde onnistuu. Niinkuin uskoin, että hänkin halusi.

Olin huomannut itsessänikin muutosta parempaan, itsetuntoni oli alkanut jonkinverran palautua ja tulin rohkeammaksi.

Mutta tulin myös rohkeammaksi häntä vastaan. Jos joku ei miellyttänyt niin sanoin siitä, ja sain syyttelyä, että miksi olen muuttunut, olenko vetänyt huumeita tai kännissä (mikä on alkoholin suurkuluttajan suusta absolutistille sanottuna vähintäänkin erikoista). Tuntui, etten saisi puolustautua, tai puhua yleisten käytöstapojen puolesta, kun niistä tuli aina riitaa, että olenko häntä vastaan. Mulla myös tuli sama tunne, kun aikaisemmin. Se, etten saisi sanoa hänelle ei. Muuten hän eroaisi ja ottaisi jonkun muun. Koska niitä muitahan riittäisi.

Tuntui, että hän halusi musta vain miellyttäjän ja kenen kanssa hengata. Että paras olisi, ettei mulla olisi omia mielipiteitä.

Ja piti tietenkin hengata hänen ehdoillaan. Alkoholia sai olla, jos hän halusi. Hänellä oli paljon enemmän lapsetonta ja työtöntä aikaa kuin mulla, mutta mun täytyi tulla aina kun hän halusi. Yksikin kerta hän vain sanoi että ”sä tulet tänne huomenna aamupäivällä” ja siihen ei ollut vastaansanomista. Kun hän haluaa nähdä, niin täytyy. Koska muuten voi uhkailla muilla naisilla, ja olla niin, että no en mä alkanut seurustelemaan, jotta olisin yksin.

Silloin mulla oli kotona viisi lasta, koska oli heidän kavereita yökylässä. En sitten tiedä, miksei hän itse lapsettomana olisi voinut tulla mielummin meille. Mutta eniten mua häiritsi se tapa sanoa sähän tulet. Vaikkei olisi ollut yhtään lasta, niin tuo tapa jo vei sen, että ilolla tulisin. Jos hän olisi sanonut että olisi kiva nähdä huomenna, haluisinko tulla käymään, niin sitten olisin halunnut. Etenkin jos olisin saanut tehdä vasta-ehdotuksen, että mitä jos tulisin sitten kun olen ensin ruokkinut lapset, tai jotain. Mutta tuo käsky ja ajan määrääminen tosiaan toi olon, että pakko mennä ja en mielellään menisi.

Myös intohimo ja läheisyys tuntui taas hiipuvan. Tapailun alussa tuntui nekin suuremmilta asioilta, ja se tuntui tietenkin aivan ihanalta. Mutta vähän ajan päästä alkoi tuntua enemmän kaverilta kuin kumppanilta. Ja mä en ikinä kokenut, että me olisimme yhtään kavereita. Koska olemme niin erilaisia. Hänessä on hirveästi piirteitä, mitä en kavereilta sulattaisi.

Kun on tunteet, niin silloin antaa paljon anteeksi. Ilman kipinää ja intohimoa meillä ei ole muuta kuin toisen ärsytystä.

Monet ehkä on mun kanssa eri mieltä siitä, että voiko kumppani olla paras ystävä. Tai pitääkö olla. Mun mielestä molemmilla pitää olla muitakin kavereita, joihin voi kaveruusjutut hoitaa. Kumppanille ei kuulu kommentoida esim. ohikulkijan peppua ja kaikella tapaa olla niinkuin olisi miesjengissä.

Mä en halua, pysty, enkä osaa, olla Laurin kanssa kaveri. Etenkin kun tuntuu, että hänen mielestä kaveruus on lähinnä ryyppäämistä. Mä en haluaisi viettää hänen kanssaan kaverihetkiä niin, että menisin vain sinne katsomaan hänen ryyppäämistään, ottaisin hänet mun luo ryyppäämään, tai käytäisiin jossain ryyppäämässä.

Ihan alussa monia vuosia sitten luulin ja yritin kaveruutta hänen kanssaan, mutta aina siinä oli jotain muuta. Joten sen puolesta itse haluan, että suhteessa kipinät, intohimo ja todellakin myös halukkuus säilyy korkealla. Jos joku niistä hiipuu, meillä tuo halukkuus yleensä hänen osaltaan, niin se tekee mulle olon, ettei enää olisi kyseessä parisuhde, kun vain joku kaverisuhde. Ja sitten riidellään enemmän.

Me aina riitelimme sitä enemmän, mitä kauemmin seksistä oli aikaa. Enkä usko, että se johtuu esimerkiksi mun tarpeista. Vaan siitä kuinka seksi tuo läheisyyttä, yhteenkuuluvuutta ja yhteyttä. Siitä, että meidän yhteys alkaa rakoilemaan, silloin kun ei ole fyysisessä kontaktissa. Ainakin tuo on mun oma huomioni.

Samoin kuin livenä näkeminen. Se, kuinka paljon helpompaa on riidellä viestein, kun toinen ei ole vieressä. Me varmaan olisimme tarvinneet onnellisuuteen paljon enemmän läheisyyttä. Ja mä en koe läheisyydeksi sitä, jos vain katselen vierestä toisen keskittyvän alkoholiin enemmän kuin muhun.

Aloimme taas riidellä pikkuasioista entiseen tapaan. Yksikin riita oli, mistä sanoin hänelle jälkeenpäin, että tuntui ihan entiseltä, että oli juuri niin huonoa riitelyä niinkuin meillä oli aina ennenkin. Hän oli taas nimitellyt mua. Tällä kertaa ällöksi, juntiksi, tosi tavikseksi. Niistä ällö häiritsi mua. Juntista ajattelin, ettei se kyllä mua kuvaa, vaan enemmän häntä itseään. Ja tavis ei olekaan mulle haukku, vaikka hän niin tarkoitti. Sanoin, että haluankin olla siinä mielessä tavis, että haluan täysin tavallisen elämän.

Seuraavassa riidassa hän taas nimitteli mua. Olin ällöttävä ylimielinen horo.

Ja tätä jatkui. Hänelle oli mahdoton oppia pidättelemään itseään riitojen aikana, vaan edelleen aina nimitteli mua. Ja mä olin päättänyt, etten nimittelyjä enää kuuntele. Kesti kauan oppia, etten enää joka hetki ajattele olevani ruma läski ällö lähiövalas. En halua taas alkaa uskomaan ja ajattelemaan olevani ällöttävä juntti ylimielinen horo.

Joten valitettavasti viha voitti lopulta.

suhteet parisuhde
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *