”Why did you kill my pony”

Lauri jätti mut tasan puoli vuotta sitten. Noin vaan. Ihan yhtäkkiä. Mitään varoittamatta. 

Siellä muuten tänään liputetaan. Mun mielestä tämä olisi kyllä enemmän sellainen puolessa tangossa olevan lipun surupäivä eikä ylhäällä tangossa oleva juhlapäivä. 

Tein aiemminkin puoli vuotta -postauksen, mutta se oli ihan erilainen. Se oli ihana. Se oli silloin kun puoli vuotta sitten aloimme seurustelemaan. Surullista, että näin pian sen jälkeen tulee jo vastakohtainen puoli vuotta sitten -postaus.

Mä oon nyt kitunut, kärsinyt, surrut, ikävöinyt ja taukoamatta vaivannut tällä asialla päätäni koko ajan tämän puolen vuoden ajan. Miten harmi heittää tällä tavalla hukkaan tämä aika, mutten ole osannut muutakaan. Kuinka elävästi ja kamalasti mielessä onkaan tämä puolen vuoden takainen ero. ’Vaikka se oli lyhyt aika’, se ei vaikuta muhun. Kai mä olin ehtinyt kiintyä. Jo pikkuhiljaa pari vuotta ennen sitä. 

Tuntuu niin pahalta, se eron jälkeinen aika oli ihan hirvee, ja se söi mua ihmisenä niin paljon. Lauri ei jättänyt mua mitenkään fiksusti ja aikuismaisesti. Vaan tökerösti, kylmästi ja välinpitämättömästi kuin heittäisi kaiken roskiin ja unohtaisi samantien ja kuin kokonaan ilman mua olisi vaan yksinkertaisesti paljon parempi olla. Niinkuin ihmistä ei tarvitsisi arvostaa pätkän vertaa. Ymmärtäisin sen, jos olisin antanut siihen aihetta, tehnyt jotain väärin. Ehkä ihmiset sitten tekee noin tämän jättämisen, mutta mä en olisi toiminut noin. Mä osaan olla empaattinen ja arvostaa ja kohdella oikein. Se oli mun eka suhde, eka suhteen päätös, ja niin väärä tapa lopettaa. Mutta ei kai toisille sillä sitten ole väliä millaiset traumat toiselle jättää.

Sain kyllä ensimmäisekseni vaikeimman mahdollisen ihmisen. Vanessakin sanoi joskus noin, ja hän kuitenkin tuntee Laurin. Ja moni muukin  on sanonut, että harmi kun sen piti olla mun eka, eikä joku helpompi. Ja että kuinka väärä Lauri mulle olisi, mutta mä en vaan näe sitä. Omasta mielestäni hän kyllä tosiaan on ainoa oikea ja sopiva mulle. Ja senkään takia en halua ketään muitakaan, joten on sit mieluummin aina yksin. En tajua, miten kukaan ottaa ikinä uusia, miksi kukaan haluaisi väkisin satuttaa itseään uudelleen? Mä en suostu siihen enää ikinä. Muut satuttaisivat ihan varmasti samalla tavalla. Vaikka en mä edes tiedä millaista ns. normaali suhde voisi olla, kun mulla oli niin hankala tapaus tämä.

Mutta vitsit, mun täytyy päästä yli. En tosiaan halua samalla tavalla kitua vielä 19,5 vuotta! Ja hän kuitenkin teki mua kohtaan niin paljon väärin, ettei olisi yhdenkään kyyneleen arvoinen. Mä oon vaan idiootti kun jäin niin kiinni johonkin, mitä ei varmaan ikinä ollut edes olemassa. Ehkä kaikki kuitenkin oli vaan mun mielikuvitusta. Ehkä mä kuvittelin väärin kaiken, kaikki puheet, ja luin väärin kaikki ne vuoden takaiset viestit. Ehkä mä otin ne sanat eri tavalla kun hän oli tarkoittanut.

Tuntuu että koko tässä jutussa vaan menetän itseäni. Kiva, menetin ensin ihmisen kuka oli kaveri, ystävä sekä poikaystävä ja sitten menetän vielä itsenikin. Joten en jotenkin ymmärrä sitä, että olisi ollut joku tarkoitus että ’oppia kokemuksesta’ ja ’kasvaa ihmisenä’ kun musta mä koko ajan ’vähenen’. Luotto kaikkeen vähenee ja se mitä mä olen niin kaikkoaa. Mä en jaksa enää kiinnostua asioista. Kohta mä en oo enää mitään, kun mä en oo mä. Mihin musta enää on? Jos en kelpaa parhaimmillani sille kenen piti olla mulle sopivin, niin miksi kelpaisin muillekaan ikinä? Etenkin kun koko ajan itse ihmisenä vaan huononen. En mä olis vasta nyt ’näin vanhana’ alkanu ekaan omasta mielestäni vakavaan juttuun, jos en olisi ajatellut hänen olevan mulle sopiva. Hän oli kuitenkin ensimmäinen kenet mä hyväksyin. Itseasiassa hän on ainoa tässä kaupungissa kuka jotenkin ’kelpaa’ mulle. Ja sitten hän onkin koko ajan halunnut mielummin ihan jonkun sellaisen… muunlaisen.

Uskon kyllä, että sillä on iso vaikutus mun oloihin, että tämä oli oikeesti mun eka kerta. Tämä oli mun eka kerta, mikä oli mulle niin merkittävä, että edes aloin mihinkään. Olen ollut aina niin tarkka siihen että mihin alan, niin siksi tämä eka kerta oli vasta nyt. Jos aiemmin olisin alkanu suhteisiin, niin se olisi ollut väärin, koska en olisi ollut tosissani silloin tai niiden kanssa. Mutta tosiaan, saa jäädäkin ainoaksi kerraksi. Pidän kyllä huolen siitä, ettei mulle enää tehdä näin, johdeta harhaan. En tule enää uskomaan kenenkään sanoja.

Ja tää mun ainoa merkittävä viettää siellä elämäänsä jonkun muun kuin mun kanssa. Elämä ei aina ole reilua. Elämä on ihan kisun tyhmää ja tylsää. Jos mulla ei olis lapsia, niin mulla ei olis yhtään mitään. *turhautunut olo*

Muka aika auttaa. Kuinka pitkä aika? Alkaako sen jälkeen tykätä olla yksin ja hyljätty?

Mutta sitten, jos ajattelee, että jo väärästä henkilöstä pystyy välittämään kuitenkin niin paljon, niin miten paljon pystyisin antaa oikealle? Että miten upeeta se olisi sitten kun olis oikea kohdalla? Mutta mä luulin, että Lauri oli jo oikea. Ja haluaisin niin vieläkin. Asiat kuitenkin voi aina muuttua. Niinkun kaikkien muiden ihmisten mielipiteet. Tulevaisuudesta ei voi tietää. En voi tietää miten meidän kenenkään asiat on hetken päästä. 

Jonkun syyn takia mun on vaan tosi vaikee päästää irti. Ja mä itse kärsin tästä. Mä en ymmärrä sitä, miten mä voin tuntee näin kun tunnen ja toinen voi vaan poistaa mut elämästään niin, ettei se ole ollut yhtään rikki tai surullinen tai ikävöinyt varmaan hetkeäkään. Että miten kaikki voi yhtäkkiä haihtuu ilmaan ja kadota? Ellei kaikki ollu koko ajan valetta. Miten kylmä ja julma ihminen voi toiselle olla osoittaakseen yhtäkkisen täydellisen välinpitämättömyyden?

Tämän takia en varmaan tule ikinä luottamaan kenenkään sanoihin tai mihinkään enkä pysty enää alkamaan parisuhteeseen. Vaikka olisinkin hyvä siinä. 

”Why did you kill my pony?”
(-kenenkään ei tarvii tajuta tätä)