Yksin ja yksinäinen
Vapaaviikonloppu kerran kuussa. Ja se tuntuu välillä ongelmalta. Toisena päivänä olin onneksi saanut jo ystävän lupautumaan leffaan kanssani, mutta toisena vapaailtana tuli kieltämättä vähän paha mieli. Siitä, kun tuntui että on aina vain yksin. Mä olen sekä yksin, että myös yksinäinen. Olen tietysti kuullut että myös parisuhteessa voi olla yksinäinen. Mutta sinkkuna kun on tämä molempi ongelmana niin välillä on kyllä jo niin toivo poissa. Olin tietenkin ottanut vapaapäivälleni koko päiväksi töitä aamusta iltaan, jottei tarvitse olla vain yksin kotona itkemässä, kun kuitenkaan ei löydä mistään mitään seuraakaan (joo, kuulostaa pessimistiseltä – ja sitä se onkin).
Kaikesta huolimatta janosin ihmisten ilmoille ja ihmisten seuraa, sitten kun vapauduin lapsista ja töiden jälkeen. Tämä vapaa minkä kuuluisi olla mulle mahdollisuus, tuntuu valitettavasti taakalta ja vaikeasti hoidettavalta asialta. Mutta mä en ole luovuttaja, joten yritin kaikkeni. Yritin löytää seuraa. Siis kavereista, en tuntemattomista tällä kertaa.
Vaikka tiesin vapaani jo aiemmin koittavan, en etukäteen kysellyt kovin montaa. Keitä kysyin, niin niiltä tuli kieltävä vastaus. Olen sen huomannut, että tosi moni tuttava lähipiiristäni ei osaa suunnitella tulevaisuuteen, ehkä he sitten odottavat että jos tulee parempaa seuraa tai joltain muulta parempi ehdotus illanvietoksi, niin mä olisin vain sellainen varasuunnitelma, joten siksi kukaan ei pysty aikaisemmin luvata mitään. Mulla on ollut paljon ihmisiä ketkä lupaavat ja sitten peruvat tai oharoivat, joten olen ottanut siitä opikseni heidän kohdallaan. Monelle tuntuu pitävän olla sen hetken suunnitelma -jotteivat he ehdi muuttaa mieltään, tai tule sitä tärkeämpää.
Aloin käymään täällä asuvat ystäväni, kaverini ja tuttavani läpi ja kysyä josko he voisivat illalla hengailla mun kanssa. Kysyin noin paria kymmentä. Ehkä viisi niistä on mun ystäviä, viisi kavereita ja loput jonkin sortin tuttuja. Ei mulla ollut enää enempää ihmisiä. Ihan jokaisen muun vähemmän tuttavan kysyminen ei olisi tuntunut enää sopivalta. Kysyin siis kaikki muut paitsi kaksi uskovaista ystävääni, koska sillä hetkellä mun ei nyt yhtään tehnyt mieli jeesustella ja viettää iltaa rukoillen ja Jumalasta puhuen.
En tiedä mikä ihmisillä oli, mutta suuri osa vastasi yhdellä parin sanan lauseella. Ei jaksa. Ei pysty. Ei ehi. Ei nyt. Ei.
Mulla on tietenkin myös lapsellisia kavereita, joten enemmän kuin ymmärrettävää, ettei he aina pääse vapaalle milloin mä sattuisin haluamaan. Ihmisillä on myös töitä. Hyvin ymmärrettävää sekin, ettei joku halua lähteä illalla ulos, jos aamulla on töihin lähtö. Mä tietysti oon siinä asia erikseen, koska aina jos on vapaa niin haluan jonnekin, vaikka jos olisi työaamu tiedossa, niin mulla nyttenkin oli. Mutta siis hyvin ymmärrän tällaisenkin. Ja jotkut ei ole maisemissa. Eihän kaikki nyt jumita koko ajan tässä kaupungissa, ja muutenkin on ihmisillä muutakin elämää. Mulla on myös useampi kaveri keillä ei ikinä tunnu olevan varaa mihinkään. Heille se vaikuttaa olevan este, mä olisin valmis keksimään ilmaistakin tekemistä. Mä pystyn laulaa karaokea ihan selvinpäin sellaisessa baarissa mihin ei ole sisäänpääsymaksua. Ja ihmisillä on tässä iässä monilla sekin, ettei ehkä enää kiinnosta mennä baariin. Tai niillä on kumppani. Sinkun pointti on huomioida aina tämäkin. Mutta jos kotona on jo seuraa, niin moni haluaa varmaan viettää rentoa koti-iltaa kumppanin kanssa -vaikka voisi sitä tehdä aina. Kun lähteä sinkkukaverin kanssa laulamaan karaokea tai kuuntelemaan bändejä.
Mutta ei kaikkia sinkkujakaan enää kiinnosta baareilu. Eikä niin muakaan. Mulle on siinä ideana päästä pois kotoa. Ja päästä näkemään ihmisiä. Toki tykkään käydä katsomassa bändejä livenä ja välillä laulaa sitä karaokeakin. Mutta mulle olisi myös enemmän kuin ok viettää iltaa jonkun kotona. Ei se ole mulle ’pakko päästä baariin’, vaikka kysynkin seuraa baariin. Mä kysyn seuraa ns. yleiseen olohuoneeseen, koska en halua olla yksin kotona aina, tai edes ollenkaan siellä kotona, silloin kun pystyn olla muuallakin. Mä en viitsi väkisin tunkeutua seuraan, niin julkiselle paikalle mukaani kysyminen on sellainen matalan kynnyksen asia, kun taas tuntuisi tunkeilevalta jos kysyisin voinko tulla teille. Ystäviltä toki voin kysyä, mutten viitsi sellaiselta tutulta, kenen luona en ole ennen edes käynyt, vaan ollaan aina nähty ihmisten ilmoilla.
Mutta todellakin seuranpyyntökysymyksiini siis vastattiin vaan lyhyesti ei. Ei mitään selitystä miksi ei ehdi, tai edes mitään tekosyytä. Itse sanoisin noi asiat syystä riippuen vaikka niin että ei jaksa, koska oon nyt nukkunu huonosti ja väsyttää. Se on kohteliaampaa kuin pelkkä ”ei jaksa”. Ja jos sanoo just niin ettei kiinnosta baareilu, niin ei anna mulle yhtään vastaehdotusta takaisin. Voisihan siinä sanoa, et mutta voithan sä tulla meille käymään, jos haluat. Jos siis kyse ollut vain siitä ettei halua mennä baariin, eikä niinkään muita esteitä.
No, tästä kaikesta mulla nousi taas pintaan se arvoton olo. Mä en ole edes ’kunnon vastauksen arvoinen’, ja olenko todellakin niin yksinäinen ja niin yksin. Onko mulla ketään. Ei ennen vanhaan tällaista ollut. Yksi ystäväni kuka kärsii monista samoista ongelmista kuin mä, sanoi ettei hän olisi mitenkään kestänyt tuollaista. Hän olisi kysynyt kahta, ja jos olisi niistä jo saanut eit, niin itsetunto ei olisi kestänyt enempää eitä, joten ei olisi kysynyt enempiä. Mä kysyin kahtakymmentä kuitenkin. Mun omiin silmiinkin se on aika paljon. Luulisi, että edes yksi olisi voinut edes jossain välissä jossain muodossa nähdä mua. Me taidamme olla ystäväni kanssa jotenkin erityisherkkiä, kun tällainen jo satuttaa. Tai sitten se on niin, että kun sitä on jo kokenut liikaa niin on raja tullut vastaan. Mietin myös sinkkukavereitani, niin näistä paristakymmenestä taisi kolme olla sinkkua (yksi lesbo -jos se on huomioitava asia). Tämän lisäksi mulla on Helsingissä pari sinkkukaveria. Suurin osa on kuitenkin erittäin vakavasti pariutuneita. Ja uskon kyllä että tällä asialla on tekemistä menemisen kanssa.
Lopulta ilta meni niin, että siskoni poikaystävä tuli mun kanssa. Ihan varmasti säälistä, kun kuuli kuinka valitin asiasta melkein itku silmässä siskoni sohvalla. Loppujen lopuksi ilta oli ihan ok. Mutta suuri pettymys kyllä sinänsä tämän kaiken seuran saannin vaikeuden, ja sillä tapaa oman yksinolemisen ja yksinäisyyden korostumisen takia. Tällä hetkellä tuntuu etten enää kysele mitään seuraa mihinkään ikinä. Kun se on niin toivotonta sellaista saada.
Olen ollut nyt niin paljon yksin, että JOS ikinä pariudun, niin tuntuu, etten kaipaa enää yhtään vapautta. Olen valmis sitoutumaan 24/7 parisuhdearkeen, eikä minkäänlainen vapaus enää edes kiinnosta mua. Sitä kun on jo ehditty kokea enemmän kuin tarpeeksi.