Ystävyydestä

 

Mä en ole luovuttaja. En halua luovuttaa minkään ihmissuhteiden kanssa. Joskus valitettavasti muut tuntuu haluavan luovuttaa mun kanssa.

Olen lukenut, että joidenkin ihmisten kuuluu olla elämässä vain muutama vuosi. Kaikkien ei edes kuulu olla elämässä koko loppuelämää. Silti se mua harmittaa ja haluan pyristellä sitä vastaan. No, näin mulla kävi Laurin kohdalla, ja edelleen protestoisin tätä vastaan. Mutta kun asia ei ole musta kiinni. 

Mulla on ollut elämässä ihmisiä, ketkä ovat olleet parhaana ystävänä vaikka kymmenen vuotta. Se menee näiden sääntöjen väliin -ei siis vain muutamaa vuotta eikä koko loppuelämää. Uskon kyllä, että näissä asioissa poikkeuksen voi tehdä lisääntyminen. Toinen saa lapsia, toinen ei halua välttämättä ikinä. Mitä yhteistä meillä enää on? Tarvitseeko ihmissuhteet edes niin merkittävää ’yhteistä’? Eikö ystäviä voi olla olemalla omat erilaiset itsensä, eri tapojen ja eri elämäntilanteiden kanssa?

Mä koen olevani hyvin hyväksyväinen ja ymmärtäväinen, enkä tosiaan odota muiden toimivan ja ajattelevan samoin kuin itse. Musta erilaisuus on rikkaus ja mun elämään mahtuu kaikenlaisia ihmisiä laidasta laitaan. Mutta tajuan senkin, jos kaikille entisille ystäville ei mahdu maailmaan välttämättä lasten kanssa lähes 24/7 riipuksissa oleva henkilö. Joistain ystävyyssuhteiden menetyksistä tai väistymisistä olen päässyt eteenpäin, jotkut vaivaavat edelleen. Mutta taas -se ei ole musta kiinni. 

Kyllä sitä välillä miettii, että pakkohan sitten se vika on olla mussa. Koska ihmiset haluavat lopettaa ihmissuhteen mun kanssa. Ehkä mä teen jotain tosi väärin. Ja muut ihmissuhteet, kuten juuri ystävyyssuhteet, voivat olla ihan yhtä hankalia kuin parisuhteetkin (en ole nähnyt parisuhteen voivan olevan helppoa). Koska olemme erilaisia, niin vaaditaan molemminpuolista hyväksyntää, ymmärrystä sekä avoimuutta. 

Nyt tällä hetkellä mulla on käsillä kaverikriisitilanne. Mikä tarkoittaa, ettemme riitele, mutta puhumme (tai yritämme puhua) vaivaavista asioista järkevästi, asiallisesti, selventeän. Hän on ollut mulle lähivuosina tosi hyvä ystävä. Hän on itsekin tiedostaen muuttunut, joten voin kyllä sanoa, ettei hän ole enää niinkään sama ihminen kun tutustuessamme. Onhan se kai normaalia että ihmiset kokee jotain kasvua elämässään, mutta sanoisin, että tässä on kyseessä hyvin suuri muutos. Mikä on varmasti hänelle hyväksi, ja mä hyväksyn hänet sellaisena kuin on, mutta omasta puolestani tuntuu että ’jokin suurempi’ on tullut meidän väliin, minkä takia en itse pysty olemaan hänelle enää kaikessa avoin. Ja tämä hiertää välejämme. Meillä siis todennäköisesti minä olen aiheuttanut tähän avoimuusongelman. Asiallisesti keskustelemalla sanoin hänelle että, joo kyllä olen tiedostaen jättäen asioita kertomatta. Niitä asioita, mistä tiedän, että on hänen mielestään väärin. Ja kun en kaipaa moraalisaarnaa. 

Kyllä musta itsestänikin avoimuus on tärkeää, muttei mun mielestä kaikesta tarvitse puhua kaikkien kanssa. Ihmisillä on erilaisia harrastuksiakin, niin ei toinen ymmärrä jostain aiheesta ehkä juur mitään, tai osaa sanoa niihin mitään. Mulla on ystävä kuka juoksee paljon, muttei hän mulle niistä puhu kuin vain tärkeitä asioita pääpiirteittäin ja musta se on hyvä. En itsekään puhu esimerkiksi juurikaan nukeista kenellekään, jos he ei siitä kysy. Näissä on vähän se tilanne, ettei se asiasta kertova kaveri saisi siitä itse juuri mitään irti, kun ei asiasta tietämättömältä tule siihen asiaan sellaista vastakaikua. Ja musta tämä on hyvä näin -ystävyys toimii muutenkin, vaikkei kaikesta puhu. Siksi on hyvä olla monia ystäviä. Tai blogi. Mä kerron täällä blogissa asioita, mitä en välttämättä puhu kenellekään ystävilleni. No etenkin Laurista. En mä niitä juttuja jauha enää kavereilleni, kun tuntuu , ettei he jaksa kuunnella aina vain samasta aiheesta, ja kun tiedän jo miten he sanoisivat vain takaisin. Unoha jo, älä vaivaa noilla päätäs, asiat nyt meni niin, etkä voi sille mitään, älä ajattele, mene jo eteenpäin, se on idiootti. Ihan kun en tietäisi miten olisi järkevää, mutta jos musta tuntuu miltä tuntuu, niin ei noin vain voi lopettaa ajattelemista ja mukisematta hyväksyä. Mulla menee oma aikani, koska se oli mulle kuitenkin ensimmäinen merkittävä suhde, vaikkei mun ystävät sitä niin osaisi ajatella. Joten märehdin mielessäni ja täällä asioita -vaikka kaksikymmentä vuotta.

Tämän yhden ystäväni kohdalla mulle on tullut tunne, etten pysty/halua puhua hänelle joka asiasta juuri siksi, koska tiedän mitä mieltä hän on, enkä kaipaa luentoa hyvästä ja pahasta. 

Tiedän kyllä, ettei itseään pitäisi toisen seurassa muuttaa tai pidätellä. Ei ikinä oikeasti pidä muuttaa itseään, eikä teeskennellä jotain mitä ei ole. Voi olla oma itsensä. Mutta olen ajatellut, että miksi turhaan sanoisin hänelle asioita mistä tiedän hänellä olevan negatiivinen mielikuva. Jos olen käynyt treffeillä, kaveri kysyy ”missä kävitte, ai baarissa, olitko kännissä?”. ”Ei, en mä juonut yhtään, otin vain kaakaon (enkä edes minttua). Hän joi yhden.” Lopulta mulla meni siihen, etten ehkä myöntänyt nähneeni baarissa, vaan sanoin tavanneeni kahvilassa teellä. Vaikkei musta siinä ole mitään väärää, jos tapaan jonkun baarissa yhdillä -tai kahdillakaan. Ja sallin jopa satunnaiset överi-illatkin. Vaikkei mulla ole niitä ollutkaan piiiiitkään aikaan. Mutta jotenkin asiat oli ajautuneet niin, etten ole tuntenut voivani puhua, ja sitten tullut etäännystä sen takia kun välttelen kokonaan puhumasta miehistä, baareista, alkoholista… Hän huomasi etääntymisen, itse en ollut sitä niin ajatellut, vaikken sitä voi kieltääkään. Mulle on normaalia, että joskus on kausia milloin on vähemmän tekemisissä ja yhteydessä, eikä se muuta ystävyyttä. Hyväksytkö mut tällasena kun oon -ajatus on varmasti käynyt molemmilla mielessä. Hän sanoo hyväksyvänsä, mä hyväksyn. Kunhan kummankaan ei tarvitse muuttaa itseään toisen takia. Ehkä meillä on vain pienen hengähdystauon paikka, ja toivon ettei ystävyytemme koe tällaisen takia suurta kolausta tai mitään peruuttamatonta. 

Mä kyllä olen tehnyt väärin noi ’pienet valkoiset valheet’, vaikka luulin tehneeni ne hyvää hyvyyttä ja toisen parasta ajatellen. Ehkä se ei niin sitten ollut. Pitäisi muistaa avoimuus ja rehellisyys toisen eriävistä näkemyksistä huolimatta -sitä itsekin haluaisin. Ja itse olisin parisuhteessa kyllä möksähtänyt tollaisista valkoisista valheista ja kertomatta jättämisistä. Ystävyyssuhde taitaa olla hyvin lähellä samaa meininkiä kuin miten parisuhteessakin kuuluisi toimia.