Eläimestä luopuminen
Aihe joka koskettaa omaa elämää tällä hetkellä varsin paljon. Luopuminen on vaikea paikka, vaikka siihen osaisi jollain tasolla valmistautuakin. Silti se tulee yllättäen. Ja kuitenkin jokainen luopuminen tuntuu erilaiselta.
Tän viikon maanantaina perheemme kolmesta koirasta vanhin (kahden muun äiti) jouduttiin lopettamaan. Banze kerkesi täyttää viime syksynä 12 vuotta.
Banzen virtsarakosta löytyi viime lokakuussa ultratessa jotain poikkeavaa. Eläinlääkäri arvioi sen olevan kasvain. Sovittiin että tilannetta seuraillaan, sillä koiran vointi oli muuten kaikin puolin hyvä.
Tietysti tässä yhteydessä tiedostin, että näin iäkäs koira jolla on ennestään sydämen vajaatoiminta (lääkityksellä) ei todennäköisesti tulisi selviämään minkäänlaisista leikkauksista nukutuksineen.Niinpä vaihtoehdoksi jäi seurailla tilannetta ja käydä kontrollissa.
Luopumista oli tehty jollain tasolla jo pitkän aikaa, sillä sydänvaivojen ilmaannuttua 2017, alkoi ns. jatkoaika. Siitä hetkestä eteenpäin ajattelin, että kaikki aika on plussaa jota sen kanssa vielä saadaan.
Tämän viikon maanantaina huomasin, että Banze kävelee oudosti, selkä kyyryssä. Tajusin, että sehän yrittää pissata mutta mitään ei tule ulos. Ei muuta kuin soitto Tammiston evidensiaan ja samantien päivystykseen.
Siinä odotellessamme vastaanotolle pääsyä, mietin mahdollisia vaihtoehtoja. Jokaisella lääkärikäynnillä se vaihtoehto kolkutteli takaraivossa, että viimeinen kerta voi olla käsillä. Silti sitä aina toivoo kuitenkin parasta.
Lääkärin arvio tilanteesta tuli nopeasti ja oli se mitä osasin pelätäkin. Ultrassa oli selvinnyt, että kasvain on nyt niin suuri, että estää todennäköisesti virtsaamisen. Mahdollisuuksia sen poistamiseen ei juurikaan olisi, sillä sydän ei todennäköisesti kestäisi enää anestesiaa. Ja kasvaimen aivan tarkkaa sijaintia ja laajuutta ei voitu ultralla nähdä; ulottuisiko se muuallekin kuin virtsarakkoon. Oli nopeiden päätösten aika.
Ymmärsin, että vaihtoehdot ja kaikki mahdollinen lisäaika oli nyt käytetty. Nyt oli se hetki jota olin pelännyt.
Raskain mielin jouduin hyvästellä elämäni koiran.Vaikka olin osannut varautua tähän lopputulokseen ja tiennyt sen ennen pitkää olevan edessä, olin aivan rikki.
Sillä hetkellä yrittää epätoivoisesti hallita aikaa. Pysäyttää kelloa. Saada vielä pienen hetken lisää. Yrittää löytää sanoja, joita kuiskailla ystävän korvaan…
”Kiitos. Anteeksi. Mamma rakastaa sua. Kiitos kaikesta. Kohta ei satu enää..”
Tuolla hetkellä se tuntuu niin väärältä, että joudut päättämään toisen elämästä. Ja samaan aikaan kuitenkin ymmärtää, että se on tehtävä, ettei toinen kärsi enempää. Oon sen tälle pienelle koiralle velkaa.
Niin hirveä paikka.
Kiitän tässä samalla Evidensian henkilökuntaa ja lääkäriä joka hoiti Banzen viimeiset hetket tuona yönä. Se myötätunto ja ammattitaito joka heillä on, merkitsee valtavan paljon siinä tilanteessa.Kiitos <3
Nyt on kulunut muutama päivä. Meidän kaksi muuta koiraa Hani ja Bella tulivat mun luokse muutamaksi päiväksi terapioimaan ja etsimään äitiään. Yleensä he siis kulkevat lasten mukana, eli vaihtavat kotia viikko-viikko kuten lapsetkin. Nyt tehtiin poikkeus (Banze sen sijaan asui kokoajan mun kanssa viimeisen vuoden) Lapset oli toivoneet, että nää kaksi muuta tulee tänne lohduttajaksi. Ihanat!
Kyllähän sen tietää, että elämä jatkuu. Näin se menee. Silti se ei vähennä sitä ikävää ja tuskaa yhtään. Ensimmäiset päivät menee siihen, kun yrität opetella hyväksymään asian. Ymmärtämään, että ruokaa laitetaankin vain kahteen kuppiin, kukaan ei hauku kun tulet kotiin (nää kaksi muuta kun ei hauku) eikä kukaan kävele joka askeleella perässä kuin varjo.
Mutta tiedän myös sen, että tulee päivä, kun voin muistella tätä pientä koiraa ihan kuivin silmin. Kyllä se tulee.
