Millaista on kesäteatteri harrastuksena!

Pidätkö teattereista? Oletko koskaan ajatellut millaista olisi itse esiintyä? Janoaako mielesi mukaan näyttämölle upeisiin kulisseihin olemaan hetkisen joku muu kuin sinä? Haluatko ylittää itsesi tai tehdä uuden aluevaltauksen? Jos vastasit kyllä, niin sitten vaan mukaan harrastamaan kesäteattereita!

Minä pääsin mukaan näytelmään ensimmäisen  kerran pari vuotta sitten. Äitini sanoi, että mennäänkö kokeilemaan millaista se olisi. Hän on itse laulajana esiintynyt paljon, mutta teatterikokemus puuttui. Minä lähdin ”kylkiäisenä” ja nyt en enää pois haluaisikaan.

Nämä kuvat, joita nyt käytän kertoessani ensimmäisestä teatterikesästäni, ovat Jukka Autin ottamia. Ensimmäisessä kuvassa olen ystäväni Sintun kanssa. Niin, tapasin Sintun ekaa kertaa juuri harjoituksissa. Meistä tuli hyvät ystävät. Tässäpä myös ihana asia, jota harrastus voi tuoda elämääsi; saat takuuvarmasti liudan uusia kivoja kavereita.

Olin mukana näytelmässä nimeltään ”Tirvan Iita”. Se kertoi 100 vuotta paikallishistoriaa ja se toteutettiin sarjakuvamaisesti. Ohjaajana meillä oli Piia Kleimola. Kun aloitimme harjoitukset edellisen vuoden elokuussa (aivan oikein, lähes vuotta aiemmin), meillä ei ollut edes käsikirjoitusta valmiina. Ei semmoista ollut, se piti itse tehdä. Iso joukko tirvalaisia kertoivat tarinoitaan ja jutunaiheita kasattiin julkaisuista ja kertomuksista. 

Meidän lasten (joita oli iso joukko mukana, tulevaa näyttelijäkaartia) aika kului alkuvaiheessa lähestulkoon siinä, että löyhötettiin harjoituspaikalla. Juostiin ja leikittiin. Minä olin 9-vuotias ja näytelmän kuopus.

Halusimme näytelmään mukaan reilusti musiikkia, jokaiselta aikakaudelta, kuten ajankuvaan sopi. Kun kerran mietimme kappaleita yhteistuumin ja joku ehdotti ”Pieni tyttö sinisilmää, punaposki ruususuuta”, ilmoitin, että minä osaan sen jo. Ohjaajamme Piia pyysi minua laulamaan sen kaikille. Hetken arasteltuani uskaltauduin. Kaikki ihastuivat siihen niin, että halusivat sen mukaan näytelmään minun laulamana. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun lauloin näin ”julkisesti”. Tässä ylläolevassa kuvassa minä laulan juuri tuota kappaletta. Se tuntui koskettavan ihmisiä paljon, koska silmänurkkia pyyhittiin. 

Esityksessä on monta asiaa, joita pitää ottaa huomioon. Koko talven harjoittelimme sisätiloissa, eivätkä kaikki kohtaukset olleet edes vielä valmiita. Kun kevät eteni, pääsimme vihdoin ulos itse kesäteatterilavalle harjoittelemaan. Piti tietää aina missä kohdassa tulet lavalle ja missä kohdin poistut ja minne poistut ja mistä tulet. Aikuiset tuntuivat olevan meistä aina huolissaan, kun meitä ei kuulunut. Niin, me välillä unohduimme leikkimään ja toisinaan jotkut olivat uimassakin. Olihan näyttämö ihan veden äärellä. Kun ensi-ilta koitti, osasimme kyllä tulla ajoillaan ja lähteäkin kuten piti.

Äärimmäisen tärkeä asia on äänentoisto. Jos se ei pelaa, niin mistään ei tule mitään. Tässä minulle laitetaan mikrofonia. 

Vaikka olin kaikista pienin, sain lapsista kaikista isoimman roolin. Piia luotti minuun ja minun tuli olla luottamuksen arvoinen. Opin todella helposti kaikki vuorosananikin. Toisessa näytöksessä näyttelin Iitan tyttärentytärtä. Koska mentiin 100 vuotta historiaa, monilla oli useampi rooli.

Tässä on meidän koko joukko. Minä olen sinisessä mekossa etualalla ja äitini nojaa autoon Laila Kinnusena. Puvustajalla on myös ollut todella suuri merkitys näytelmän kannalta; kaikkien vaatteiden pitää olla aikakauden mukaiset ja istuvat ja näyttää hyvältä myös kokonaisuutena. Osaa puvustosta saatiin lainattua Kuusankosken teatterilta, osa tuotiin kait Raumalta ja osa valmistettiin itse. Tietysti myös ihmisillä oli omaa varastoa, mitä hyödyntää.

Yhteisöllisyys näkyy tästä kuvasta. Tässä valmistaudumme esitykseen huutamalla tsemppihuudon ”Tirvan Iita”. Tässä harrastuksessa ketään ei jätetä yksin. Jokainen saa tukea ja kaikkia autetaan. Voit löytää itsellesi maailman parhaan ystävän sen lisäksi, että löydät itsestäsi uusia kykyjä.

Esiintyminen ei ole ihan ”pikkujuttu”. Jokaiseen esitykseen ja kohtaukseen on osattava astua tunnelmaan sisään ja antaa yleisölle elämys. Omat huolet ja murheet (jos semmoisia on, minulla ei) jäävät helposti taka-alalle. Olet hetken joku toinen. Elät toisen ihmisen elämää. Se voi olla vapauttavaa ja ajatuksia herättävää.

Tässä vielä muutama kohtaus. Tässä isä on lähdössä sotaan. Taivas itkee vettä perheen kanssa ja kuoro laulaa ”Illan rauha kun syliin maan sulkee, varjot puistojen kun hämärtää”. Harmony Sistersien ikivihreää on tulkitsemassa mm. äitini (toinen vasemmalta).Vilkutamme isälle hyvästit. (Tirvan Iitan mies palasi kyllä sodasta takaisin). Iita oli ihan oikea henkilö, jonka näkökulmasta näytelmä kirjoitettiin.Tässä hieman iloisempi kohtaus. Tirvan voimistelijatytöt esiintyvät. Minä edessä pienimpänä ja Sinttu vieressäni oikealla.Tässä yönäytös on juuri loppunut. Tirvan Iitan ihan oikea lapsenlapsi oli katsomassa näytöstä ja hän toi minulle muistoksi tiikerin. Olinhan esittänyt häntä. Hänelle tämä oli varmaan aivan uskomaton kokemus ja niin se oli sitä kaikille niille, jotka muistivat henkilöitä itsekin lapsuudestaan tai vuosien varrelta. Näytelmää pystyi katsomaan kuka vain, koska siinä oli Suomen historiaa ja tapahtumat olisivat voineet olla mistä päin Suomea tahansa.

No, miltäs nyt tuntuu? Vieläkö kiinnostaisi uusi aluevaltaus näyttelijänä? 

Tänä vuonna olen mukana näytelmässä ”Illalla, illalla” ja siitä kerron heti, kun saan kuvia Jukalta mukaan.