Piparin elämää

image.jpg

Pipari muutti meidän kotiimme viettämään kissan elämää syksyllä 2013. Naapurimme löysi sen vanhan navetan sontasäiliön takaa. Emokissalla oli vain yksi pentu, joka oli löydettäessä jo ainakin kuukauden vanha ja se halusi kovasti syliin yhtään vierastamatta. Isämme ristikin sen heti sontasäiliön aarteeksi suomen kansalle. Ja me ristimme sen Pipariksi, sukupuoleen katsomatta.

image.jpg

Tältä Pipari näytti ensimmäisenä joulunaan. Ensimmäinen vuosi oli kaikkea muuta kuin helppo. Tyttökissaan tottunena tämä perhe ei osannut käsitellä uroskissaa ollenkaan. Mikään kielto ei mennyt perille. Uhmaa ja virtaa oli niin paljon, että siinä sivussa pureskeltiin ”pipariksi” jouluvalojen sähköjohdot, Macin johto ja kaikki kuminen, mikä osui tielle. Kynsittiin verille matto jos toinenkin. Käveltiin pöydillä ja tasojen päällä ja pudoteltiin Arabiat ja muut arvoesineet säpäleiksi. Isän hermot olivat jo kireällä ja sontasäiliön aarre sai huutia.Pipari1.jpg

Koska asumme maalla ja kissat rakastavat luontoa, meidän kissamme sai olla heti alusta asti ulkona paljon. Juosta sai sydämen kyllyydestä ja juoksu loppui aina mäntyyn. Koko ensimmäisen kesän ajan. Kissamme oli teillä tietymättömillä ainakin kymmenen kertaa ja puusta sen aina loppujen lopuksi löysi joku meistä. Jos jotakin Pipari on kovasti treenannut, niin maukumista. Sen sen osaa! Sitä se teki vuorokausitolkulla puissa. Toisaalta oli hyvä, että ääni oli niin kantava, niin onnistuimme paikallistamaan sen helpommin. Puuhun kyllä kolli osasi kiivetä, mutta alas ei sitten millään. Mitkään ruoat ja maanittelut eivät auttaneet ja koko kylä jo tiesikin, että sielläkö teidän Pipari taas huutaa puussa. Saimme aina välillä koordinaatitkin mistä hakea. Kerran oli pakko kutsua palokunta, kun isän tikkaat ja tolppakengät eivät enää riittäneet. Siitä tulikin iso operaatio kylälle, oli liikenteen ohjaukset ja kaikki. Isä sanoi, että koko kesä meni hänelläkin puissa kiivetessä. Hermot olivat kireällä, mutta sitten, Piparin munat lahjoitettiin valtiolle.

Pipari4.jpg

Ja kissahan rauhoittui silmissä…ja lihoi. Piparista tuli itse kiltteys. Pöytärundit ja johdot eivät enää kiinnostaneet, mutta pallon perässä oli ihana juosta ja leikkiä piilosta, niin vielä tänäkin päivänä. Olemme miettineet, liekö kissamme on edellisessä elämässään ollut koira, kun on niin paljon koiramaisia piirteitä jäljellä. Pallon Pipari hakee ja tuo, leikkii piilosta ja lenkkikaverin hänestä saa aina. Yhdessä on kiva jolkotella raitteja pitkin. Autoja pitää vain varoa.Pipari5.jpg

Meillä on kotona yksi taikakaappi, joka saa Piparin persuksiin aina kiirettä…jääkaappi. Kun sen ovi narahtaa, niin Pipari on viivana paikalla ruinaamassa juustoa. Meillä onkin hyvä käydä ruinaamassa jokaiselta, kun kaikki käyvät jääkaapilla eri aikaan ja jatkuvasti. Kyllä sieltä aina muutama pala lattiallekin heltiää.

image.jpg

Piparin makuupaikka on tietenkin nykyisin 2m x 2m oleva shiatsupatja. Siinä on kiva köllötellä ja mahtuu hyvin vaihtamaan asentoakin, ettei tule makuuhaavoja.

Ihaninta Piparissa on se, että se taitaa oikeasti rakastaa tätä perhettä. Se on kaveri kaikille. Minut se käy aina nukuttamassa. Kun kouluiltoina menen nukkumaan, Pipari jo minua odotteleekin. Se kuulemma siirtyy vuoteestani pois, kun olen nukahtanut.

Nyt on kevät ja Piparilla on hurrrrrjasti kevättä rinnassa. Yöt vietetään jo ulkona. Piparin nenä on kohti uusia seikkailuja!

 

Suhteet Ystävät ja perhe Lasten tyyli Syvällistä

Haistakaa home! Onks´pakko, jos ei haluu?

Riinahome.jpg

Valitettavasti vastaus on ON ON ja ON! Tämä on tavallisen tytön tarina, yhden niistä sadoistatuhansista, joista kuka tahansa olisi voinut kirjoittaa tämän. 

Olen syntynyt puhtaaseen Suomeen, tuhansien järvien maahan, jossa metsät hengittävät raikasta ilmaa. Valitsin vanhemmat, jotka asuvat maalla kaukana suurkaupunkien saasteista. Olen onnekas, vai olenko sittenkään…?

Aloitin tarhan kolmen vanhana. Äitini herkutteli asialla, että ihanaa, on uudehko tarha ja kivalla paikalla ja mukavat tarhatädit. Jossakin vaiheessa äitiä alkoi ihmetyttää, kun tarhasta takaisin tuomamme kassit tuoksuivat omituiselle. Äitini kysyikin asiasta tarhatädiltä, että onhan kaikki siellä kunnossa ja sai myöntävän vastauksen. Hajuhaitat jatkuivat. Itse tarhassa käydessään äiti ei haistanut mitään outoa. Vasta vuosia myöhemmin meille on selvinnyt, että eräs työntekijä ei pystynyt olemaan siellä töissä ollenkaan, kun sai oireita. Emme tiedä millainen sisäilmaongelma oli kyseessä vai oliko se edes sitä. Emme edes tiedä, tiesivätkö kaikki työntekijätkään siitä. Onkohan sitä tutkittu?

Vaihdoin tarhaa, kun menin eskariin. Kiva tarha taas, ihanalla paikalla ja lähellä tulevaa kouluani. Viihdyin. Mutta sama juttu. Omituinen haju. Mistään ongelmista ei puhuttu. Ehkä niistä tiedettiin, ehkä niitä tutkittiin? Olin siellä vuoden.

Menin kouluun. Ihanaa oli aloittaa koulutieni – edessä ensin yhdeksän vuotta. Sain mennä uusittuun kouluun. Koulu oli purettu lähes alkutekijöihin, mutta täysin maantasalle ei, kun kyse oli jostakin rahoituskuviosta. Vanhempani ihmettelivät pitkän aikaa, miten keskeneräiset rakennustyöt hoidettiin. Vaikka eivät ole rakennusalan ammattilaisia, he huomasivat saman minkä tuhannet muutkin ohiajavat: Rakennustyöt seisoivat vesisateisessa Suomessa suojaamatta kuukausikaupalla kastellen kaiken. Kuten olen kertonut, olen neljännellä luokalla. Sitä en ole kertonut, että koulussamme haisee. Olen turtunut tuohon hajuun. Kun äitini joskus käy koulullani haju tulee vastaan jo eteisessä. 

Minun siskoni on 21-vuotias. Hän aloitti tarhan neljävuotiaana. Hän sai olla puhtaassa tarhassa. Hän kävi saman koulun, kuin minä nyt, mutta juuri ennen peruskorjausta. Koulu oli silloin jo todella huonossa kunnossa. Opettajat ja oppilaat oirehtivat. Siskoltani lähti välillä ääni, hänen kasvonsa punertivat ja hänellä oli kuumeilua. Hän huokaisi helpotuksesta, kun pääsi koulusta pois. Hän pyrki ja pääsi haluamaansa ammattikouluun. Koulu oli taas sisäilmaongelmainen. Sama meno jatkui, siskollani keuhkoputken tulehduksia ja pitkittynyttä yskää. Viimeiseksi vuodeksi oppilaat ja henkilökunta siirrettiin puhtaampiin tiloihin – onneksi. Siskoni jatkoi opiskelua heti perään eräässä toisessa koulussa. Homeessa sekin. Melkein käyttökiellossa. Ei juuri puhuttu ongelmista, mutta ne tiedettiin. Ainakaan oppilaille ja vanhemmille ei koskaan kerrota näitä asioita, kuin vasta viime tipassa. Lopulta taas viimeiseksi vuodeksi siirto puhtaisiin tiloihin.

Minä käyn musiikkiopistoa – samaa, jota siskonikin on käynyt aikoinaan – opiston tilat ovat hälyyttävässä kunnossa. Vettä tulee katosta sisään ja ihmiset oirehtivat. Minä käyn siellä kahdesti viikossa, pianotunnilla ja teorissa. Opettajaparat ovat siellä lähes joka päivä ja monta tuntia. Samoissa tiloissa on muutakin toimintaa.

Kun olen muutaman kerran sairastunut siten, että tarvitsen päivytysapua, minut on viety ensiapuun. Rakennus on sisäilmaongelmainen. Mikäs minulla, minä käyn siellä vain kääntymässä. Siellä on kuitenkin ihmisiä töissä joka ikinen päivä.

Kun hoidatan hampaitani – minulla oli raudatkin pari-kolme vuotta, käyn hammashoitolassa. Ihanat hoitajat ja lääkärit ja missä tiloissa? No, sisäilmaongelmaisissa.

Toiset vähättelevät asiaa. Minun tuttavapiirissäni on useampi ihminen, joka on ”sairastunut” sisäilmasta siten, etteivät voi käydä samalla tavoin julkisissa rakennuksissa, kuin terveet ihmiset. Joillakin aiheuttaa astmakohtauksia tai tukkoisuutta heti, kun käy kaupassa, elokuvissa, teatterissa, hotellilomalla tai vaikka kuntosalilla.

Olen terve. Toivon, että saan olla jatkossakin. En halua altistua. En ole mielestäni ansainnut sitä. Kukaan ei ole ansainnut työskennellä huonossa sisäilmassa. EI KUKAAN! Oli sitten koululainen tai aikuinen. Miten ihmeessä tähän on menty? Miten ihmeessä tästä tilanteesta pääsee ulos? Te, joilla on tietotaitoa ja vaikutusvaltaa, auttakaa meitä! 

Me nuoret olemme tulevaisuuden työntekijöitä! Me olemme tulevia päättäjiä myös teitä varten!

(Pienen koululaisen näkökulmaa pohtivat Riina ja äiti)

Hyvinvointi Terveys Lasten tyyli Syvällistä