Kello yhden chanson

Pariisissa yöllisen hiljaisuuden keskeyttää Edith Piaf. Ei enempää eikä vähempää kuin Pariisin varpunen itse.

Yritän parhaani mukaan saada unta, kunnes sisäpihalta alkaa kuulua musiikkia. Vaikka ikkuna on kiinni, kuulen Piafin Milordin yhtä hyvin kuin jos kuuntelisin sitä omassa huoneessani. Tästä lienee vastuussa holtiton teatteriväki, jota luultavasti pitää teatterin takaovea auki sisäpihalle.

Missään muussa kaupungissa kyseeseen ei tulisi Edith Piaf. Täällä minua ei estä nukkumasta mikään tämän päivän hittimusiikki, vaan Pariisin varpunen. En millään lakkaa ihmettelemästä tätä Pariisin olemusta. Miten voi olla niin, että joissain asioissa Pariisi tuntuu olevan ihan samanlainen kuin vuosikymmeniä aiemminkin? Miten voi kaupunki pysyä olemukseltaan niin muuttumattomana? Vaikka kaikki muuttuu jatkuvasti, silti jotkin asiat eivät muutu, ja niinpä tunnelma on täällä samankaltainen vuosikymmenestä toiseen. Käsittämätöntä.

Edith Piafin haudalla voi halutessaan vierailla Pariisissa Père Lachaise’n hautausmaalla.

Bisous, C