Hauvakuume

Alkukesästä asti olen pohdiskellut vakavasti hauvavauvan hankkimista. Vaikka aiemminkin asia oli käynyt mielessä, minua arvelutti kaikki käytännön asiat niin paljon etten voinut ajatella asiaa vakavasti. Alkukesästä kuitenkin eräs kurssikaverini kertoi olevansa kolmen lapsen äiti. Silloin ajattelin, että jos lastenkin kanssa voi opiskella diplomi-insinööriksi niin miksei koirankin. ”Jos hän pärjää lasten kanssa niin kyllä minäkin koiran kanssa.”

Haluaisin oman karvaystävän, sillä olen luonteeltani hoivaavainen ja rakkautta on aivan liikaa. Nuorempana minulla oli kolme marsua, ja olen ikävöinyt niitä suunnattomasti opiskeluaikana vaikka ne olivatkin vain marsuja. Poikaystävään ei pysty millään kohdistamaan rakkautta niin paljon kuin sitä olisi annettavana, kiintiö on jo täynnä.

Olen siis jo kolmen kuukauden ajan miettinyt, pystyisinkö todella sellaiseen elämänmuutokseen mitä koiranpentu mukanaan toisi. Toisena aspektina olen pohtinut, pystyisinkö tarjoamaan riittävän hyvät puitteet eläimelle. En halua tehdä päätöstä kevyin mielin enkä vain tunnepohjalta. Kuitenkin, ikävöin täällä pelkästään poikaystävän vanhempien lähes 13-vuotiasta lapinkoiraa aivan suunnattomasti.

Pariisissa on paljon koiria, ja paljon sellaisia koiria jotka itsellenikin kelpuuttaisin. Ajattelen koiran hankkimista joka ikinen päivä täällä. Tänään ensimmäistä kertaa kysyin tuntemattomalta, saanko silittää hänen koiraansa. Kyseessä oli vanha mies 3kk vanhan pienen koiranpennun kanssa, joten ajattelin ettei hän pahastuisi. Eikä pahastunutkaan.

Ja voi sitä tunnetta, kun nosti sen aivan pienen eläimen syliin.

Sellaisen vuoksi heräisi kyllä joka aamu 45min aiemmin ja uudelleenallokoisi rahanmenoa sisustusjutuista mm. eläinlääkärikuluihin.

Bisous, C