On mennyt muutama päivä, etten ole kirjoittanut mitään uutta. C’est la vie. Olen nukkunut päiväunia.
Tänään oli haikea päivä, sillä ranskan oppitunnit loppuivat. Tästä eteenpäin en enää näe nuoria kavereitani Latinalaisesta Amerikasta. Lähes kaikki meksikolaiset, brasialaiset ja se yksi kolumbialainen suuntaavat muualle Ranskaan suorittamaan opintojaan, ainoastaan yksi jää Parisin alueelle.
Alkuun en innostunut oman ranskan ryhmäni ihmisistä, mutta tänään organisoin ravintolaillallisen meille. Tänään oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun vietimme aikaa yhdessä porukalla. Meillä oli mukavaa, ja puhuinpahan koko illan ranskaa. Söimme latinalaiskorttelissa (joka on todella touristique), jossa ruoka on halpaa mutta silti melko hyvää.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun nämä ihmiset (5 meksikolaista, 1 brasilialainen, 1 saksalainen muslimi) söivät perinteistä ranskalaista ruokaa tai ranskalaisessa ravintolassa. Ei ollut siis ihme, että sain selostaa ranskalaisia ruokalajeja muille – maalaispateet, crème brûleet… kaikki oli uutta tälle porukalle.
Kolme seurueestamme söi etanoita, ja lopuilla maistatimme niitä; kaikki pitivät niistä! Opetin meksikolaiset käyttämään etanapihtejä. Yksi valitsi pääruuaksi kania, koska sanoin kysyttäessä sen olevan maukasta. Kaikki söivät jälkiruuaksi suosittelemiani jälkiruokia. Superhassua, että minun mielipidettä kuunneltiin ja vielä kummempaa on että mielipiteeni ja opastukseni haluttiin saada. Kyllähän isä, äiti tai poikaystävä hyvinkin usein luottaa makuuni ruoan ja visuaalisen silmän suhteen, mutta että tällä tavalla… Todella eriskummallista että joku arvostaa tätä vuosien varrella kerättyä tietämystä ranskalaiseta keittiöstä!
Tällä viikolla olen lisäksi jatkanut tutustumista ja ystävystymistä kämppikseni Christinan kanssa. Olemme käyneet jo yhdessä shoppailemassa sekä lasillisella. Olemme jakaneet informaatiota/vinkkejä Pariisin palveluista, kuten kampaamoista, kuntosaleista ja kauneushoitoloista. Eilen oli ratkaiseva päivä, sillä Christina valitsi ensimmäsitä kertaa minulle vaatteet päälle pantavaksi (hetkenä jona tuntui ettei kaapissa ole mitään sopivaa). Melkoinen säkä minulla on käynyt tämän asunnon ja kämppiksen suhteen – miten on edes mahdollista saada Pariisista asunto kätevällä sijainnilla (4 metrolinjaa, kymmeniä ravintoloita ja kauppoja aivan vieressä) ja samanikäisellä ja -oloisella kämppiksellä kuin itse? Incroyable, uskomatonta. Lucky me! Quel chance!
Eilen Karoliina, ainoa tuntemani suomea klaaraava ihminen lisäkseni, saapui Pariisiin. Jee! Söimme heti samana iltana Marais’ssa pienellä aukiolla, jota ei näy edes kartoissa, ja fiilistelimme Pariisia. Totesimme myös, että tulemme oleman todella rahattomia…
Lisäksi olen hengaillut tyyppien kanssa, jotka ovat käyneet ranskan kurssia mutta eivät ole olleet samassa ryhmässä kanssani. Tähän joukkoon kuuluu epämääräinen määrä saksalaisia, yksi italialainen (joka jatkaa opiskeluja kanssani), kreikkalainen jonka mainitsin jo aiemmin, ruotsalainen sekä sekalainen seurue venäläisiä, albanialaisia, brasialaisia, jenkkejä, espanjalaisia sun muita maailmankansalaisia. Tässä porukassa olemme tosin ruukanneet praatata englanniksi, sillä olemme hyvin eritasoisia ranskanpuhujia.
Kurssin alussa olin todella ahdistunut, kun eräänä iltapäivänä minun piti vapaa-ajalla puhua ranskaa kolumbialaisen kanssa yksi ainoa lyhyt junamatka. Se tuntui aivan liian vaikealta. Nyt tämä ilta meni sen sijaan aivan kevyesti vain ranskaa puhuen. Emme ehkä vaihtaneet kovin kärkkäitä mielipiteitä tai keskustelleet kovin kummoisia, mutta joka tapauksessa pystyimme pitämään hauskaa pelkällä ranskan kielellä kommunikoiden. Äitini on jatkuvasti skypessä hiillostanut, olenko oppinut ranskaa. Kai sitä jotain on oppinut neljässä viikossa tämän perusteella! Jee!
En vain ymmärrä, miksi meksikolaiset laittavat jokikisen ottamansa kuvan facebookiin.
Bisous, C
