Tämän postauksen ajankohta ei taida olla suurelle osalle kovin ajankohtainen juuri nyt mutta sitäkin tärkeämpi. Mitä tehdä kun mieli käy ylikierroksilla, ahdistaa ja ajatukset kulkevat samaa negatiivista noidankehää? Tällöin mieli ja usko omiin kykyhin ovat totaalisen maassa eikä tsemppauskaan enää auta.

Itselle kuten varmasti myös monille muilla pääsykoeurakan kokeneille tämä on hyvin tuttu tunne. Ensimmäisen kunnon ”romahdukseni” opiskelun ohessa muistan ylioppilaskirjoitusten ajalta lukiosta. Oli lukuloma ja olin laskenut matematiikkaa koko päivän ja ilmeisesti siinä onnistumatta erityisen hyvin (ainakaan omasta mielestäni), jolloin mieliala oli laskenut jatkuvasti, samoin käsitys omasta pystyvyydestä. Ähisin ja puhisin ja suttasin paperia, kunnes negatiiviset ajatukset veivät mukanaan ja rupesin itkemään. Tuntui kuin olisin epäonnistunut ja ”ei minusta mihinkään ole” -tyyppiset ajatukset valtasivat mielen. Niin, ei tietenkään ole mihinkään vaikka osasin kuinka hyvin monentyyppisiä laskuja, mutta kun se yksi tehtävätyyppi tai muutama lasku ei auennut minulle.

Tällaisissa tilanteissa tärkeintä olisi katkaista negatiivinen ajatustenkulku ja rauhoittua. Hengitellä syvään, lukea vaikka omia tsemppaavia post-it -lappuja seinältä ja miettiä omia onnistumisiaan, osaamistaan ja vahvuuksiaan.

Jos kuitenkin tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että itsepäisesti yrittää yhä laskea tai opiskella jotain joka ei sillä hetkellä luonnistu ja vihan tunne vain kasvaa kasvamistaan, on aika lopettaa. Silloin on aika lähteä pyöräilemään ulos vastatuleen niin kovaa kuin jaloistaan tarpoo tai ottaa pakastimesta se Ben & Jerry’s purkki, lusikka ja mennä katsomaan omaa lempisarjaa (minun tapauksessa Frendejä).

Tänä keväänä vastaava tapaus muistuu mieleen eräästä lauantai-päivästä, jona oli valmennuskurssin harjoituspääsykoe, jonka suoritin etänä kotoa. Heti alussa mielen valtasi tunne, että en osaa mitään, kuinka voisin osatakkaan, ihan turhaa opiskeltu näitäkin… Sain kuitenkin itseni kasaan ja sainkin suoritettua artikkeliosion tehtävät mainiosti kunnes siirryin tilaston pariin. En vain ymmärtänyt ja annoin negatiivisten ajatusten vallata mieleni, jolloin mielessäni melkein kirosin kokeen tekijöitä ihan kummallisista tehtävistä.

Painin kokeen parissa kuitenkin useamman tunnin, välillä onnistuen paremmin ja välillä itkua pidellen kunnes en jaksanut enää tsempata itseäni ja purskahdin itkuun. Koe tuntui itselleni liian tärkeältä ja annoin sen ikäänkuin määrätä tulevan suoriutumiseni pääsykokeessa, jolloin kaikki työ tuntui turhalta, sillä enhän osannut kaikkea harjotuspääsykokeessakaan.

Viimein päätin jättää kokeen sikseen ja poistuin työhuoneesta silmäkulmat märkinä. Poikaystäväni ihmetteli mikä minulla on, olinhan vain ollut rauhassa tekemässä harjoituskoetta. Onneksi hän sai ylipuhuttua minut syömään jotain pientä ja sen jälkeen pyöräilylenkille merenrantaan. Sinä kertana taisin pyöräillä kyllä kovinta vauhtia ikinä: pettymys ja turhautuminen itseen purkautuivat liikunnan ja itsen ylittämisen kautta.

Merenrannalla kuuntelin aaltojen kohinaa ja tuulen virettä. Kotiin pyöräiltäessä jalat olivat aikamoisen maitohapoilla kun olin kuluttanut kaikki voimat jo menomatkalla. Näin sain kuitenkin ikäänkuin nollattua itseni enkä antanut kokeen enää määrittää osaamistani. Siltikään en halunnut edes sisäistää tilaston osuuden tehtäviä vastausten avulla vaan jätin ne läpikäymättä, osaksi myös ajanpuutteen takia. Artikkeleissa sen sijaan olin ollut kurssin 300 osallistujan kymmenen parhaan joukossa vaikkakin suoritin kurssin etänä.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Ovatka samanlaiset fiilikset teille tuttuja? Miten te selviätte niistä?

Terkuin Emmi