Elämäni parasta aikaa

On keskiviikko 21.12.2016. Herään aamuyöstä taas siihen tunteeseen, ettei kaikki ole niin kuin ennen. Tätä on kestänyt jo useita päiviä. Oma vartalo tuntuu vieraalta, erilaiselta kuin vielä muutamia viikkoja sitten. Uni ei tule enää takaisin, joten nostan yön jäljiltä lämpimän untuvapeiton sivuun ja lasken jalat viileälle parketille. Tekisi mieli jäädä vielä sänkyyn, mutta en pysty. Meidän piti tehdä se yhdessä vasta viikonloppuna, mutta en voi odottaa enää kahta päivää. Otan kylpyhuoneen kaapista testin, en edes muista miksi ja kauan se on siellä ollut. Sille ei pitänyt olla käyttöä aikoihin. Tiedän, olen aavistellut jo päiviä, mutta täytyy saada varmistus.

Kaksi viivaa piirtyy testiin välittömästi.

Turhaan ei odoteta yhdeksää kuukautta, mahtuuhan matkan varrelle niin paljon tunteita, ajatuksia ja pelkoja. Vatsa kasvaa sellaista vauhtia, että pää pysyy juuri ja juuri mukana. Sitten kuvittelee jossain vaiheessa ehkä tietävänsä äitiydestä jotain, kun on lukenut aiheesta viikkotolkulla. Mutta väitän että äidiksi tullaan vasta sillä samalla hetkellä kun se pieni lasketaan rinnalle. Kaikki ennalta opeteltu ja luettu menettää merkityksensä sillä samalla hetkellä ja äidiksi opettelu alkaa.

Kun on pitänyt aiemmin vauvaa sylissä ehkä kerran, kaksi, on yhtäkkiä todella pelottavassa tilanteessa kun pitäisi osata vaihtaa vaippaa, imettää ja kylvettää vauvaa. Kaikki on niin uutta, ettei millään meinaa saada kiinni siitä. Ja sitten se tunne, että tämä pieni tässä on minun, meidän.

Ne ensimmäiset viikot meni täysin sumussa, enkä tiedä osasinko edes nauttia siitä ajasta, kun vähän kaikki pelotti enemmän tai vähemmän. Näin jälkikäteen ajateltuna se on ihan ymmärrettävää. Onhan elämä kääntynyt aikalailla päälaelleen yhdessä hetkessä. Onneksi ihminen on sopeutuvainen ja toisessa hetkessä huomaakin elämän vauvan kanssa sujuvan uudella itsevarmuudella. Ja huomaa senkin, että tämä on sitä parasta aikaa elämästä.