Minunkin synnytyksestä jäi huonoja muistoja

Viime päivinä silmiin on tarttunut yksi jos toinen teksti huonoista synnytyskokemuksista. On puhuttu termillä synnytysväkivalta. Muun muassa Iida kertoi Instagramissa omista kokemuksistaan ja niitä kuunneltuani vyöryi pitkästä aikaa muistot omasta synnytyksestä mieleen.

Kirjoitin oman synnytystarinan marraskuussa, noin neljä kuukautta synnytyksen jälkeen ja luettuani sen nyt uudestaan, huomaan kuinka suppean pintaraapaisun teksti antaa. Ne tunteet ja olotilat, ahdistus ja yksinäisyys. Ne jäivät kokonaan puuttumaan tekstistä. Toisaalta perustelen sitä sillä, että niin lyhyen ajalla sisällä tapahtuneesta en ollut edes käsitellyt synnytystä kokonaisuudessaan. Enkä oikeastaan tiedä olenko vieläkään. Tavallaan synnytys oli helppo ja positiivinen kokemus, toisaalta taas se sisälsi tapahtumia jotka vaivaavat edelleen.

Neuvolassa meitä pyydettiin kirjoittamaan synnytystoiveista paperille ja h-hetken koittaessa antamaan lappu kätilölle, jotta voisimme sairaalassa yhdessä käydä läpi toiveitani ja mieltä askarruttavia kysymyksiä. Mietin ja kirjoitin, kukaan ei sairaalassa kysynyt lapun perään. Kätilö, joka oli kanssani valtaosan päivästä, arvioisin että kahdeksan tuntia, oli juuri sellainen jonka pelkäsin saavani. Vähäsanainen, töykeä ja täysin kiinnostumaton kuulemaan kysymyksiäni tai toiveitani. Koska olin ensisynnyttäjä, päässä myllersi kasapäin kysymyksiä ja minähän kysyin. Sain lyhyen ja nuivan vastauksen, en missään vaiheessa tsemppaavia kommentteja. Mieheni kyseli myös häntä askarruttavia kysymyksiä ja vastaanotto oli häntä kohtaa yhtä tympeä. Tuntui, ettei meidän kemiat kätilön kanssa kohdanneet missään kohtaa. Olisin kaivannut enemmän kuin mitään muuta ihmistä, joka olisi ollut läsnä ja kertonut seikkaperäisesti vastauksia kysymyksiini. Minuahan jännitti aivan suunnattomasti tuleva, tapahtuma josta en tiennyt yhtään mitään. Jossain vaiheessa pyydettyäni epiduraalia ja anestesialääkärin tullessa paikalle kuulin kätilön ja lääkärin juttelevan. Kätilö kertoi osastolla vallitsevasta kiireestä ja mainitsi, että hänet hälytettiin vapaapäivänä töihin. Mietin, mahtoiko kätilön tympeä käytös johtua siitä että hän joutui tulemaan ylitöihin. Hoin supistusten ja huonon olon välissä miehelleni, että rukoilen ponnistusvaiheen alkavan vasta kun kätilöiden vuorot vaihtuvat. Olin nimittäin kuullut, että kätilön vuoro loppuisi yhdeksän jälkeen. Kellon lähestyessä iltaa sanoin kätilölle, että supistusten alkaessa haluaisin päästä synnytysjakkaralle. Se oli vahva toiveeni alusta asti ja halusin pitää siitä kiinni. Hän kertoi sen onnistuvan, mutta ensin kokeiltaisiin puoli-istuvaa asentoa. En saanut syytä sille, miksi en voisi kokeilla heti jakkaraa mutta myönnyin, sillä ajattelin että tokihan kätilö tiesi kuinka tilanteessa edetään. Ponnistuksen tarvetta ei vielä yhdeksään mennessä kuulunut ja saliin asteli tuntemattomat kasvot. Uusi kätilö. Tiesin heti hänet kohdattuani että synnytys ei voisi mennä kuin hyvin. Hän oli lämmin, lempeä ja kiinnostunut. Hän istui viereeni, esitteli itsensä ja kertoi omasta taustastaan. Hän kysyi vointiani ja toiveitani, eikä hänellä ollut mihinkään kiire. Kun olin kokonaan auki ja kätilö sanoi, että voisimme alkaa tositoimiin, mainitsin synnytysjakkarasta. Ilman muuta, laitan paikan valmiiksi, hän sanoi. Hän kannusti lempeästi ja oli yhdessä mieheni kanssa korvaamaton tuki ponnistusvaiheessa. Synnytysjakkara oli käytössä alusta loppuun koko ponnistuvaiheen ajan.

Ensimmäisenä vuorossa ollut kätilö oli pahin pelkoni, sillä niin hauraassa ja henkilökohtaisessa tilanteessa ympärilleen kaipaa tukea ja lämpöä – muiltakin kuin mukana olevalta mieheltä. Olen edelleen äärimmäisen kiitollinen, että kätilöiden vuorot vaihtuivat kriittisellä hetkellä ja sain lopulta kokemuksen kätilöstä, joka oli mukana täydellä sydämellään.

Toinen mieleen painunut asia liittyi aikaan heti Gian syntymän jälkeen. Istukka ei lähtenyt irtoamaan itsestään ja useiden yritysten jälkeen todettiin, että joutuisin leikkaukseen. Gia ja mieheni jäivät vielä synnytyssaliin kun minut kärrättiin puolen yön aikaan leikkaussaliin. Leikkauksen jälkeen jouduin viettämään tovin heräämössä ja tuohon mennessä kello lähenteli kolmea yöllä. Lopulta minut kärrättiin osastolle jossa mieheni ja Gia olivat odottamassa. Mies ja vauva istuivat osaston käytävällä kahdestaan ja sain vihdoin pienen käärön syliini. Mies joutui lähtemään kotiin, sillä emme saaneet perhehuonetta. Kävi ilmi, että koko sen ajan kun olin ollut leikkauksessa, olivat vauva ja tuore isä olleet kahdestaan käytävällä. Kukaan vuorossa olleista hoitajista ei ollut tullut kysymään tarvetta avulle saati neuvomaan tai tarjoamaan jotain muuta paikkaa kuin käytävän penkki. Mies kertoi olleensa hyvin hämmentynyt, että hänet lykättiin vastasyntynyt vauva sylissään yksin käytävälle.

Ehkä näin on tapana toimia, ehkä ei. Jokainen tuore vanhempi kuitenkin voi ymmärtää sen avuttomuuden ja uutuuden pelokkaan tunteen, jonka pieni vauva synnyttää saavuttuaan maailmaan. Silloin jos joskus on tarve ammattilaisen tuelle ja läsnäololle. Sitä ainakin meidän tilanteessa olisi kaivattu. Näitä edellä mainittuja asioita pyörittelen edelleen säännöllisesti mielessäni ja ne ovat tekijöitä joiden osalta oma synnytyskokemukseni jätti ikäviä muistoja.

Sitä voi toivoa ja suunnitella vaikka mitä, mutta lopulta niin vähän on meidän omissa käsissä. Kemiat eivät kohtaa, on kiire tai ymmärtämättömyyttä ja väärinkäsityksiä. Kaikesta voi kuitenkin oppia, niin avunsaaja kuin -antajakin. Ja loppuviimein kaikki meni aivan hyvin, syntyihän meille terve pieni tyttö.

Kommentit (8)
  1. Kiva lukea tarkemmin synnytyskokemuksista. Mulla itsellä on pääosin hyvät muistot synnytyksestä ja muiden pelotteluista huolimatta kaikki meni melkein niin kuin toivoinkin menevän. Mun kohdalle osui kolme eri kätilöä, vaikka olin siellä ehkä noin puoli vuorokautta yhteensä. Eka oli kaikista ”tylyimmän” oloinen. Seuraava vaikutti ihanalta ja harmittelin, kun hän ei jäänytkään. Mutta onneks lopulta sattui ihanan ammattitaitoinen kätilö, josta tuli hyvä fiilis. Mukana tuli myös opiskelija, mitä en ehkä olisi toivonut, mutta hänkin oli ihana.

    Ja oon kanssa miettinyt et miksi sitä lappua synnytystoiveista ei kysytty 😀

    Jotenkin niiden kipujen lomassa olin kai sitten saanut kerrottua toiveen että mahdollisimman luomuna, sillä kätilö oli kyllä ajantasalla. Siinä vaiheessa kun usko meinasi loppua niiden kipujen kanssa niin kätilö tsemppas kivasti, kun sanoi että oon tähän asti pärjännyt niin hyvin niin jaksan loppuun varmasti. Ja se oli kyllä paras tsemppi mikä jäi mieleen.

    Mulle kätilö ehdotti myös heti sitä jakkaraa, onneks säkin lopulta sait sen 😀 Olinkin ajatellut ennen synnytystä, että paras asento olis mahdollisimman pystyssä, mutta olin niin väsynyt, että jos kätilö ei olisi ehdottanut sitä jakkaraa olisin mielelläni jäänyt siihen sänkyyn makaamaan 😀

    Ainoa mikä mua jäi ärsyttämään oli, että kun just neuvolassa puhuttiin milloin sinne sairaalaan pitää lähteä ja olin psyykannut itseni, että kestän siihen asti, että supistusten väli on mitä neuvolassa opastettiin. Soitin sairaalaan, kun supistuksia oli ollut jo jonkun aikaa ja sanottiin etten voi vielä tulla vaan supistusten pitää kestää kauemmin kerralla. Seuraavalla kerralla sanottiin taas joku uus aika. Kolmannella kerralla yritettiin taas ehdottaa jotain uutta supistusten väliä, kunnes sanoin, etten enää kohta pääse sinne omin avuin. Lopulta lupa irtosi 😀 Sairaalaan päästyäni olinkin jo 6 cm auki. Ymmärrän, että parempi olla kotona mahdollisimman pitkään, mutta ärsytti kun omia kipuja ei otettu tosissaan. Ja ihan tarpeeksi jännitti synnyttäminen muutenkin.

    Kävikö sulle muuten niin, että ne synnytyskivut unohtui nopsaa? Muistan että ehkä ekan päivän sanoin kaikille etten enää ikinä tee tätä, mutta varmaan seuraavana päivänä olin jo unohtanut sen kivun 😀 Vaikka muistan, että se kipu oli jotain ihan kauheeta niin silti tuntuu ettei se nyt oikeesti voinut olla niin paha 😀

    Ja siis niin järkyttävää, että sun mies ja vauva joutuivat yksin käytävälle. Olisin ollut ite tossa tilanteessa varmaan ihan paniikissa!

    Mutta onneksi loppujen lopuksi kaikki meni teilläkin hyvin ikävistä kokemuksista huolimatta <3

    1. Hei vitsi kiitos, kun jaoit sun kokemuksia ja fiiliksiä synnytyksestä!<3 Niitä on aina mielenkiintoista kuulla, jokainen kun kokee asiat yleensä niin eri tavoin. Ja huh, minkä väännön oot joutunut käymään läpi päästäksesi sinne sairaalaan! Ymmärtäähän sen, että kotona kannattaa sinnitellä niin pitkään kuin pystyy, mutta rajansa kaikella.Ja kukaan muu kuin sinä, ei voi tietää kuinka voimakkaita ne kivut siinä hetkessä on.

      Mä kyllä unohdin tosi nopeesti ne kivut myös! Ja tosi pian synnytyksestä ajattelin, että koska vaan uudestaan 😀 Vaikka vaan päiviä ennen olin ollut niiden supistuskipujen kanssa niin tuskissani, että! Edelleen kyllä kuukautiskipujen kanssa kärvistellessä muistuu etäisesti mieleen kun supistukset alkoi, vaikka eihän niitä nyt edes voi verrata toisiinsa 😀

      Ihanaa viikonloppua sinne teille<3

  2. Siis oikeastikko ne jätti useammaksi tunniksi miehen ja vastasyntyneen käytävälle! Ois nyt luullut jostain löytyvän joku rauhallinen ja mukavampi soppi! Huhheijaa!

    1. Kyllä vaan! Mies ihmettelee vielä tänäkin päivänä että eikä tosiaan löytynyt mitään rauhallisempaa paikkaa vastasyntyneelle kuin osaston käytävä.. ja se, ettei lähes kolmeen tuntiin kukaan hoitaja tullut edes kysymään onko kaikki hyvin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *