Miksi koko ajan pitää suorittaa?

Kuluneen vuoden aikana korviini on kantautunut monesti se, että äitiyslomalla äidin työ on olla vauvan kanssa. Hoitaa, ruokkia, antaa rakkautta ja niin edelleen. Olen samaa mieltä siitä – että koska siitä minulle maksetaan, on se tavallaan minulle työ. Siitä huolimatta se tuntuu hassulta ajatukselta, että pieni rakas lapseni olisi minun työ. Vaikka kyllähän se työllistää, ihan valtavasti.

Uskon että monen äidin kontolle kuin huomaamatta jää moni muukin työ, nimittäin kotityö. Omasta tahdosta tai ikään kuin automaattisesti, hieman salakavalasti hiipien arkeen. Vaikka se siivous ei edelleenkään ole suosikkipuuhaani, huomaan tekeväni sitä jatkuvasti, koko ajan ja joka päivä. Se tulee luonnostaan – kuin olisi sisäänohjattu.

Tänään vauvan nukkuessa päiväuniaan omassa huoneessaan katsoin ympärilleni keittiössä. Näin kuivuneita puurotahroja pöydällä, Gian levittämiä muovipulloja lattialla ja likaisia astioita tiskipöydällä. Mietin, että ihan kohta. Menen ihan hetkeksi ulos terassille lukemaan lehden ja juomaan kahvin. Sitten aloitan siivousurakan. Ja siellä terassin sohvalla sitä lehteä lukiessa takaraivossa jyskytti huono omatunto. En pystynyt keskittymään lehteen, kahviin saati siihen ihanaan lämpöön ja aurinkoon. Ja sitten tuli ärtymys. Miksi koko ajan pitää suorittaa? Miksi kaiken pitää olla tip top siistiä ja paikallaan? Ja miksi hitossa koen huonoa omaatuntoa siitä, että vauvan päiväunien aikana juon kahvia ja luen lehteä? 

Muistelenko vuosien päästä tätä äitiyslomaa ja muistan vain jatkuvan asioiden järjestelyn, pintojen puunaamisen ja stressin jatkuvasta sotkusta? Vai muistanko vauvan puhtaan ilon hänen heittäessä puurolautasen kaaressa lattialle sen sotkiessa ympäriltään lähes kaiken? 

Mitään muuta en halua niin paljon, kuin muistaa tuon pienen iloiset kasvot ja onnen. Sen vuoksi jätin tänään pöydät tahraiseksi ja astiat pöydälle nauttien omasta ajasta auringossa kunnes kuulin tuttua, iloista höpöttelyä makuuhuoneesta.