Että sellainen kotiinpaluu sitten

Kirjoitin syyskuussa ahdistavasta lentomatkasta vilkkaan ja yliväsyneen taaperon kanssa. Kieltämättä tuon reissun jälkeen jäi pelko pyllyyn tulevista lentomatkoista, vaikka loppujen lopuksi ei se näin jälkikäteen mietittynä ollut niin kauheaa, miltä se sillä hetkellä tuntui. Tein ajatustyötä matkan jälkeen ja totesin, että kun hyväksyy sen ettei matkustaminen lapsen kanssa ole samanlaista kuin ilman (vaan ihan kaikkea muuta..) pärjää mainiosti. Maailmaan ja sinne lentokoneeseen kyllä mahtuu ääniä ja lapsia, ei sieltä poiskaan heitetä.

Se, että olin ilman toista käsiparia lapsen kanssa Nizzassa oli se haastavin osuus. Siksi olinkin etukäteen helpottunut tästä menneestä Granadan matkasta, koska mukana oli Gian isovanhemmat. Kuusi kättä ja yksi lapsi, piece of cake. Lennot sinne suuntaan menikin olosuhteisiin, eli iltalentoon nähden hyvin ja huokaisin helpotuksesta. Pahin oli ohi. Paluulennot kun olivat aamupäiväpainoitteisia ja tiesin sen ajankohdan olevan Gialle optimaalinen, eikä mahdollisia väsykiukkuja tulisi.

Mitä sitten kävikään?

Lento Granadasta Madridiin lähti seitsemältä ja kesti alle tunnin. Gia nukkui siitä valtaosan, kuten kuvasta näkyy ja oli muutenkin kaikinpuolin tyytyväinen. Madridissa meillä oli lyhyt vaihto ja ehdittiin sen aikana käytännössä ostaa vesipullot ja kävellä lähtöportille. Kone oli puolityhjä, lapsi söi sylissäni välipalaa kunnes alkoi osoittaa väsymisen merkkejä. Lopulta Gia nukahti vatsa vasten vatsaani ja aikaisesta herätyksestä johtuen uni alkoi painaa omaakin silmää. Vaivuin uneen kunnes hätkähdin hereille, tunsin kylmän hien nousevan kasvoilleni ja päässäni humisevan, oksennus nousi kurkkuun. Ei helvetti, ajattelin ja tökin vieressäni istuvan äitini hereille. Tunne, kun täytyy rynnätä oksentamaan mutta istut ikkunapaikalla sylissä umpiunessa nukkuva lapsi – voin kertoa ettei mikään mahtavin. 

Onnistuin nappamaan siis Espanjasta ilmeisesti ruoan mukana pöpön mikä veti täysin kyvyttömäksi ja sängyn pohjalle yli vuorokaudeksi. Onni onnettomuudessa etten ollut yksin lapsen, mietin sitäkin jälkikäteen, että mitä hittoa siinä olisi voinut tehdä. Ja onni myös se, että oltiin viittä vaille Suomessa ja kotona. Vaikka olo on huomattavasti parempi kuin eilen, tuntuu kaikki ylimääräinen ponnistelu kropassa, nähtävästi myös tämä koneella istuminen. 

Parempaa perjantaita! <3