Synnytys

Luin, tai oikeastaan ahmin odotusaikana synnytyskertomuksia. Tuntui että kaipasin jotain kosketuspintaa tulevaan, kun ei tiennyt yhtään mitä oli edessä. Niin paljon kuin vauvoja, oli myös erilaisia kertomuksia. Hyviä ja vähemmän hyviä. Mietin jo silloin, että haluan kirjoittaa omani ylös. Niin ettei aika kultaa muistoja, että voin lukea ja muistaa tapahtuneen vielä aikojenkin päästä mahdollisimman kirkkaana. Synnytys oli positiivinen kokemus ja koin pahimpana hetket, kun epiduraalin vaikutus lakkasi. Ponnistusvaihe oli täysin siedettävä ja kesti kaksikymmentäviisi minuuttia. Huono fiilis jäi oikeastaan vain ruuhkasta sairaalassa, olisin kaivannut kokonaisuudessaan enemmän kätilöiden läsnäoloa, sitä henkistä. Onneksi niille loppumetreille sain kuitenkin ihanan, lämpimän ja läsnäolevan kätilön.

 

Parin viikon ajan ollaan jo puhuttu, että saisi tulla. Ei jaksa odottaa. Vitsailtu lähinnä, olenhan ensisynnyttäjä ja joka puolelta on muistuteltu, että lähes aina ensimmäisen kohdalla menee yli. Turha odotella siis vielä.

Tänään mennään sinne mukulakiville ajelemaan, nyt ei jaksa enää odottaa, heittää mies heinäkuun viimeisenä sunnuntaina. Ollaan kuultu urbaania legendaa, että mukulakivillä ajo käynnistää synnytyksen. Lähdetään autolla Helsingin keskustaan lounaalle.

Herään yöllä outoon tunteeseen ja tajuan lapsivesien menneen. Hiivin vessaan puhelin kourassa, kello on kolme. Pitikö siis soittaa sairaalaan heti kun vedet menee, mietin hämmentyneenä. Soitan ja saan ohjeeksi saapua paikalle päivällä kahdentoista ja kolmen välillä. Ota Panadol supistuksiin, sanoo hoitaja. Ne alkavat kymmenen yli kolme yöllä.

Supistusten tai jännityksen vuoksi uni seilaa jo kaukana, joten siirryn sohvalle ja laitan pyörimään elokuvan Netflixistä. Piti alkaa kellottamaan niitä supistuksia, muistan. Kaivan puhelimesta supistuslaskurin esiin ja laiskanlaisesti kellotan seuraavien tuntien aikana supistuksia. Niitä tulee säännöllisesti ja kestot pitenevät.

Mies herää, kerron tilanteen ja hän lähtee aamupäiväksi töihin. Vasta nyt kaivan Panadolin esiin, kivut voimistuvat ja tuntuu etten voi enää olla kunnolla paikallani. Kävelen ympäri asuntoa, nukahdan muutamiksi kymmeniksi minuuteiksi ja herään aina välillä supistuksiin. Yhdentoista aikaan tuntuu, että Panadolin vähäinenkin vaikutus on kaikonnut. Nyt tulee ensimmäistä kertaa tunne, että haluan sinne sairaalaan ja jotain vahvempaa kamaa kipuihin. Mies tulee kotiin ja lähdetään Jorviin. Muutama kilometri taittuu nopeasti ja pääsen ilmoittautumaan. Kätilö ottaa vastaan. Sisätutkimuksessa käy ilmi, että kohdunsuu on vasta sentin auki, saan lihakseen kipupiikin ja päästään synnytyssaliin. Kello on kaksitoista ja kätilö vaihtuu.

Makaan sängyllä, sometan, yritän lukea lehteä ja pompin jumppapallon päällä. Odottaminen tuntuu piinalliselta ja kipupiikin teho alkaa häviämään. Kolmen aikaan pyydän epiduraalia, kohdunsuu on kolme senttiä auki. Anestesialääkärillä menee nyt hetki, tulee kun ehtii, sanoo kätilö. Hetki tuntuu ikuisuudelta ja kipu tuntuu tässä vaiheessa ylitsepääsemättömältä. Puren hammasta, yritän ilokaasua ja tulee vain paha olo. Vihdoin lääkäri tulee ja tuuppaa epiduraalin. Ja HALLELUJAA, kipu on poissa.

Mietin että pitäisi yrittää nukkua ja kerätä voimia, mutta en pysty. Epiduraalista tulee huono olo ja vajaan kahden tunnin päästä pyydän uuden annoksen. Seitsemän aikaan kohdunsuu on kuusi senttiä auki. Tuntuu että epiduraalin teho kestää aina vain lyhyemmän aikaa ja pyydän lisää. Kätilö vaihtuu. Uusi kätilö istuu viereen juttelemaan, kysyy jännittääkö. No ei, ei enää. Nyt haluan vain tämän olevan ohi.  Tuntuu niin kivalta, kun kysytään miltä tuntuu, että on aikaa sellaiseen. Kiire on näkynyt koko päivän ajan sairaalassa.

Kymmenen senttiä auki, kohta voit aloittaa ponnistamisen, sanoo kätilö. Pyydän päästä synnytysjakkaralle. En tunne voimakasta tarvetta ponnistaa, mutta seuraan käyriltä supistuksia ja ponnistan niiden mukaan. Kipu ei ole sietämätöntä, lähinnä epämukavaa. Turhauttaa, kun tuntuu ettei tilanne etene. Kätilö kannustaa, että hyvin menee, pää näkyy jo. En huuda missään vaiheessa, puuskahdan vain, että ei tästä tule mitään. Tuntuu että voimat loppuu, ettei tämä lopu koskaan. Ponnista, vielä, vielä ja vielä yhden kerran, huutaa kätilö. Happi tuntuu loppuvan ja koko kroppa kramppaa väsymyksestä, mutta teen kuten käsketään. Vielä kerran.

Klo 22.55 rinnalle nostetaan pieni, mustatukkainen tyttö. Ja minusta tulee äiti.