Minne katosi päivät?

 

Tänään tulee 18 viikkoa siitä, kun Gigi syntyi. Toisena hetkenä se tuntuu ikuisuudelta ja toisena vain lyhyeltä välähdykseltä. Onko äitiys ollut sellaista kuin kuvittelin? On ja ei todellakaan. Se on ollut vaikeampaa, kipeämpää ja opettavaisempaa kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Kahdeksaantoista viikkoon on mahtunut lukematon määrä itkua, pelkoa ja epätietoisuutta. Siihen, verrattain niin lyhyeen aikaan, on mahtunut myös ääretön määrä rakkautta. Tunnetta, jollaista en tiennyt olevan ja jota ilman en enää koskaan voi elää. Ajattelin ennen Gigin syntymää, että elämä jatkuisi ennallaan, mitä nyt siihen tulisi pieni tyttö rikastuttamaan sitä. Voi voi, eihän se ennallaan jatkunut. Lapsihan mullistaa kaiken, kaiken. Nyt huvittaa, että kuvittelin kaiken jatkuvan kuten ennen, omien tunteiden ja sen normaalin arjen, siihen lisäyksenä vähän yöherätyksiä ja vaipanvaihtoa. Kuvittelin myös, että pysyn itse samanlaisena, ajatuksineni kaikkineni. Vähän niin kuin jopa päätin ennen Gigin syntymää, että minä sitten ajattelen ja tunnen näin, kun hän on täällä. Tämä kahdeksantoista viikon matka on ollut tähän saakka pelottava ja ihana. Se on muuttanut oman ajatusmaailman niin monen asian suhteen ja aivan ehdottomasti se on muuttanut sen arjen. Nyt jos saisin palata niihin hetkiin ennen Gigin syntymää, sanoisin sille etukäteen asioita suunnittelevalle, tulevalle äidille, että lopeta. Lopeta ja anna ajan ja lapsen opettaa.