Katsaus unitilanteeseen – auttaako se unikoulu vai ei?

Vajaat kolme viikkoa sitten me aloitettiin unikoulu kun takana oli useampi todella rikkonainen yö ja väsymyksen aste huiteli yläkäyrillä. Me tosiaan päädyttiin olla antamatta maitoa 23-06 välillä ja siinä ollaan pitäydytty, vaikka heikkoja hetkiä on mahtunut matkan varrelle. Ensimmäinen viikko meni niin lupaavasti ja ehdin jo huokaista että tässäkö se nyt oli ja näin helposti. Mutta takapakkia tulikin sitten aika reippaalla kädellä.

Viime viikolle on mahtunut useampi yö jolloin Gigi on herännyt tunnin välein elämöimään. Milloin on itketty, huudettu, päristelty tai kiljuttu. Perinteinen tassuttelu ei ole useampana yönä auttanut vaan pieni on pitänyt ottaa syliin ja rauhoitella siinä. Itku on harvemmin ollut sitä perinteistä itkua, vaan tuntuu että on haluttu vain tsekata että me ollaan paikalla. Mutta on se kyllä niin turhauttavaa ja väsyttävää nousta ylös juuri kun päässyt takaisin uneen. Gigi on jo yli seitsemän kuukautta ja syö reippaasti kiinteitä ja maitoa päiväsaikaan, joten edelleenkään nälästä ei ole kyse.

Mukaan on myös mahtunut onneksi muutamia todella hyviä öitä jolloin heräämisiä on kymmenen tunnin aikana ollut vain kaksi. Sellaiset yöt auttaa jaksamaan ja luottamaan. Jatketaan siis sinnikkäästi tällä samalla linjalla ja luotetaan nyt vain siihen, että ottaa aikansa kunnes napero löytää katkeamattomat unet. Siis kuinka paljon sitä ihminen voikaan kaivata kunnon yöunia – mä salaa haaveilen hotelliyöstä ihan vaan oman itseni seurassa…