Äidinrakkaus

Aikaa ennen Gigiä pelkäsin, että mitä jos en jostain syystä osaakaan rakastaa omaa lastani. Mitä jos sitä tunnetta ei vain tule, että on vain vauva josta olen vastuussa. Miten voisin vain rakastaa yhtäkkiä jotain kuitenkin tuntematonta? Sanomattakin selvää – se pelko oli turhaa, suoraan kaatopaikalle joutava tunne. 

Äidinrakkaus on niin voimakkaasti läsnä ja selittämättömällä tavalla nyt tuntuu että se on aina ollutkin olemassa. Se kasvaa joka hetki ja tuntuu loputtomalta. Siis kuinka on mahdollista että voisin rakastaa tuota pientä ihmistä huomenna enemmän kuin tänään? Koska jo nyt se tunne tuntuu niin valtavalta. Se tuntuu myös loputtoman pelottavalta. Miten osaan suojella tuota pientä kaikelta pahalta? Olen useaan otteeseen ehtinyt jo kuulla lausahduksen ”pieni lapsi, pienet murheet, iso lapsi, isot murheet”.

Se on ylpeyttä, kun saan todistaa päivittäin pienen tekevän jotain, mitä hän ei vielä eilen osannut tehdä. Kun häntä kehutaan kaupungilla suloiseksi ja vastaukseksi hän väläyttää hymyn tuntemattomalle. Kyllä, minä tein tuon pienen ihmeen. Se tuntuu pakahduttavalta, kun hän katsoo minuun luottavainen ilme pienillä, pyöreillä kasvoillaan. Toisaalta se tuntuu myös uuvuttavalta, sillä mikään ei koskaan ole kuin ennen. En koskaan enää voi olla tuntematta näin. Se on suurin, hienoin ja ehdottomin tunne mitä tiedän ja tiedän myös olevani etuoikeutettu että saan näin tuntea.