Apua, uhma!

Se oli selvää jo Gian ensimmäisistä päivistä lähtien vatsan tällä puolen. Temperamentin määrä, nimittäin. Mä olen kirjoittanut tänne jo vähintään kolmetoista kertaa meidän haastavasta alusta ja itkuisesta vauvasta. Ei tullut siis yllätyksenä että uhman alkaessa se totisesti alkaisi ja rytinällä. Vaikka myönnetään, tavallaan salaa toivoin että päästäisiin hieman helpommalla sen suhteen kerta itkua riitti niin paljon ensimmäisinä kuukausina. Mutta vielä ei olla kovin helpolla päästy, päinvastoin.

Viime viikkojen aikana mä olen kokenut riittämättömyyden ja tietämättömyyden tunteita niin usein, että tuntuu kuin oltaisiin yhtäkkiä palattu niihin ensimmäisiin kuukausiin äitinä. Aikaan, kun en oikeasti tiennyt oikein mitään ja olin äärettömän epävarma ihan kaikesta, erityisesti siitä miten piti toimia kun vauva vain itki. Nyt tilanne on toki erilainen, kun Gialla on ikää sen verran että kommunikointi on ajoittain jopa helppoa. Vaikka eihän se siitä uhmakohtauksen kohtaamisesta helppoa tee.

Uhma on jokaiselle tietyn ikäisen lapsen vanhemmalle tuttua, mutta sekin on tosi yksilöllistä. Ollaan juteltu kavereiden kanssa joilla on eri ikäisiä lapsia ja osalla uhmaa ei ole tuntunut olleen lainkaan ja toisilla se on ollut kestämättömän kauheaa ja täysin mahdotonta. Toisilla se on alkanut ennen vuoden ikää ja toisilla kestänyt ihan liian monta vuotta. Se on mitä on, osa lapsen kehitystä ja ainoa mihin voi vaikuttaa on oma suhtautuminen. Pitää yrittää olla menemättä lapsen tasolle, hengitellä syvään ja olla johdonmukainen. Myönnän, että välillä on tehnyt mieli heittäytyä itsekin huutamaan lattialla, mutta kai sekin on ihan inhimillistä? On myös hetkiä kun tuntuu etten oikeasti tiedä yhtään mitä pitäisi tehdä. Kun tuntuu, ettei mikään kelpaa eikä itkulle näy loppua. Pitääkö lapsen antaa huutaa huutonsa vai yrittää keskittää huomio toisaalle? Ja miten ihmeessä sen huomion saa keskitettyä muualle? Kertokaa, viisaammat.

Gia haluaa tehdä itse, pukea itse, olla pukematta, syödä omenan, sittenkin banaanin, lähteä ulos ja sitten heti perään olla lähtemättä ulos. Ulos meno aiheuttaa huudon ja rimpuilun, kuten myös sisään palaaminen. Gia haluaa ruokaa sillä samalla sekunnilla kun tajuaa olevansa nälkäinen ja mikäli ruokaa ei välittömästi ole saatavilla, auta armias. Välillä tämä kaikki huvittaa, välillä itkettää. Ajattelen aina pahimmalla hetkellä, ettei tämä ole ikuista.

Ja sitten kuulen puolitutuilta, että tsemppiä vaan tosta se vasta alkaa, loppuu sitten teini-iän jälkeen.