”Ehdin jo diagnosoida itselleni masennuksen”

Sanoi eräs läheinen minulle eilen ja mietin, että sanat olisi melkein voineet tulla omasta suustani muutama päivä sitten. Lauantaina menin nukkumaan mieli maassa, mutta heräsin sunnuntaina virkistyneen sijaan entistä uupuneempana. Olin varannut jumpan aamuksi ja sanoin ääneen miehelle, että tuskin menen. Ei huvittanut jumppa, mutta ei oikein mikään muukaan. Uskon vahvasti liikunnan voimaan ja lopulta lähdin, koska olin varma että alakuloisuus olisi tiessään tunnin jälkeen. Jälleen kerran sain pettyä, sillä se kuuluisa liikunnan jälkeinen energia oli mystisesti kadoksissa. Laahauduin kotiin, tiuskin miehelleni ilman oikeaa syytä ja tunsin, kuinka maan vetovoima veti suupieliä alaspäin. Tuntui yksinkertaisesti siltä, että kaikki oli huonosti. 

Märehdin koko sunnuntain omassa epäonnisessa olossani, itketti ja ruoskin pahaa oloa miettimällä missä kaikessa olenkaan epäonnistunut ja saatan epäonnistua. Tuntui pitkästä aikaa todella yksinäiseltä, niiden synkkien ajatusten seurassa. Mietin mitä kummaa oli tapahtunut ja miksi aivan yhtäkkiä koin niin valtavaa alakuloisuutta, suorastaan masentavaa oloa. Kunnes sitten hetkeä myöhemmin ymmärsin, että kyseessä oli elämäni ensimmäiset psyykkiset PMS oireet.

En ennen raskautta ole koskaan käynyt läpi vastaavia tunnetiloja kuukautisten aikana kuin nyt, tämän kuluneen viikon ajan. Ärsytti, itketti ja masensi – juuri niitä PMS:n kuuluisia psyykkisiä oireita. Vielä tänäänkään en ole tuntenut oloani normaaliksi ja odotan enemmän kuin mitään, että olen taas oma itseni, jaksan hymyillä aidosti ja innostua ihan niistä arkipäiväisistä asioista. 

Vähän epätoivoisena nyt kyllä mietin, että onkohan tavanomaista raskauden jälkeen kokea kuukautisten sivuvaikutukset kokonaan uusissa sfääreissä, vai oliko tämä vain kertaluontoista. Sormet ristiin, että oli!