Elävienkirjoissa

En edes tiedä mistä aloittaisin, tai suoraan sanottuna mistä kirjoittaisin. Saan hetkellisesti jostain ajatuksesta kiinni, kunnes se leijuu jonnekin ulottumattomiin. On ideoita ja aiheita, mutta ei energiaa toteuttamiseen. Tuntuu etten oikein ole tässä maailmassa vielä kiinni. Jetlag, siinä syy.

Matkustaminen on ihanaa, mutta siitä aiheutuvat sivuoireet eivät niinkään. Vuorokauden kestävä lentomatka kahden tunnin yöunilla on jo itsessään uuvuttavaa ja vaatii paljon kropalta sekä mieleltä. Palautuminen ottaa aikansa, mutta kun se ei voi tapahtua omilla ehdoilla vaatii se tuplamäärän jaksamista. Lennettiin itsenäisyyspäivänä Suomeen ja avattiin oman, rakkaan kodin ulko-ovi kolmen jälkeen iltapäivällä. Lennot meni pääosin lapsen kannalta paremmin kuin olisi ikinä voinut odottaa, mutta kaikkea muuta säätämistä mahtui hieman liikaakin mukaan matkaan. Niistä lisää, kunhan saan jäsenneltyä näitä ajatuksia johonkin ruotuun. 

Päivät kotiinpaluun jälkeen on olleet tavanomaista arkista suorittamista, mutta aikaerorasituksen takia tuntuu etten oikein ole pysynyt mukana. Gia heräsi kahtena ensimmäisenä yönä kahden ja kolmen välillä, joten sanomattakain selvää että univelkaa on kertynyt itse kullekin. Nyt näkyy jo valoa tunnelin päässä, sillä ensimmäiset ”äiti anna” huutelut kuului naperon huoneesta vasta 05.16. Jes! Kyllä tästä siis vielä noustaan ja muutaman päivän päästä tuskin edes muistan tämän hetken vallitsevaa olotilaa. 

Eli se, mitä yritin tässä muodostaa järkeväksi kokonaisuudeksi on tämä: on paljon kirjoitettavaa, mutta väsyttää niin hitosti.

Gia nukkuu juuri nyt tuossa pihalla ja aion käyttää ajan järkevästi nukkumalla itsekin, että voin palata tänne astetta järkevämpänä.