En koskaan ja todellakin

Luin tänään Sannin postauksen ja siitä inspiroituneena päädyin itsekin miettimään asioita, joita ennen Giaa päätin mielessäni olla tekemättä tai todellakin tehdä kun olisin äiti. Näitä olisi varmasti tuplasti enemmän, jos vain olisin silloin aikoinaan kirjoittanut mietteitä ylös. Tässä nyt kuitenkin ne mitkä erityisesti on jääneet mieleen ajatuksista mitä kävin tuolloin läpi.

 

En sitten koskaan lässytä lapselleni. 

Muistan että sanoin ystävälleni kun olimme olleet hississä äidin ja pienen vauvan kanssa (ja äiti luonnollisesti leperteli vauvalleen) että ”sanot sitten mulle jos alan lässyttämään”. Ja että miten sitten kävikään? No todellakin mä lässytän lapselleni! Siis miten ihmeessä vastasyntyneelle tai tuollaiselle taaperolle voi olla lepertelemättä? Hoen sata kertaa päivässä hänelle että ”äiti rakastaa sua, sä oot niiin söpö, oot maailman ihanin, miten sä voit olla noin söpö, oot ihan hassu jne. Ja just sellaisella äänensävyllä mikä sai mut ennen Gian syntymään sanomaan että mä en sitten lässytä ikinä 😀

 

Imetän puoli vuotta, mikäli koko imetys vain onnistuu. 

Imetyksestä on tullut kirjoitettua aika paljon ja suhtautuminen siihen muuttui matkan varrella paljon. Kun olin vielä raskaana ajattelin, että imetän puoli vuotta kuten suositellaan ja sitten yksinkertaisesti lopetan. Koska niinhän se ihan iisisti menee. Imetys on kuitenkin täysin selittämätön asia, eikä siihen voi varauta ainakaan mun mielestä etukäteen, eikä ainakaan tehdä mitään suunnitelmia. Ja niin kävi, että lapsi on tänään vuoden ja kolme kuukautta – edelleen ihan tissityttö.

 

En kyllä osta mitään kliseistä vaaleanpunaista. 

Tytöille punaista ja pojille sinistä -ajattelu jostain syystä ärsytti ja ajattelin, että ostan neutraaleja sävyjä enkä sorru vaaleanpunaiseen ja kliseisen tyttömäiseen. Paljon löytyy kaikkea unisex väriä, mutta kyllähän sieltä vaatekaapista sitä ihan rehellistä vaaleanpunaistakin löytyy muutaman vaatekappaleen verran.

 

Haluan töihin viimeistään vuoden päästä. 

Mä olen aina tykännyt tehdä töitä ja se olikin positiivisen raskaustestin jälkeen kriisin paikka. Miten viihtyisin kotona ja kaipaisinko heti takaisin työelämään. Itseasiassa olin ihan varma etten viihtyisi ja haluaisin mahdollisimman pian töihin. Kävikin aivan päinvastoin. En olisi ikinä arvannut miten hyvin viihdyn kotona ja paluu työelämään alkoi lähinnä ahdistaa kun vuosi alkoi lähestyä. Taloudellisesti ei tietenkään ole helppoa olla kotona lapsen kanssa, mutta mä haluan uskoa että tiedän kyllä sitten kun aika on oikea. 

 

Panostan edelleen itseeni. 

Ostan vaatteita myös itselleni, laitan meikkiä jos siltä tuntuu ja harjaan todellakin hiukseni. Kuinka sitkeässä onkaan mielikuva nuutuneesta äidistä yllään maitotahraiset vaatteet, likaiset hiukset sotkuisella nutturalla ja naama nähnyt meikkiä viimeksi babyshowereissa. Ja nyt kun mietin niitä ensimmäisiä viikkoja taisin olla oiva esimerkki juuri sellaisesta äidistä. Ainakin nyt tuntuu siltä. Mutta muistan kyllä elävästi kun selvisin alun baby bluesista ja puin päälleni jotain muuta kuin ne tahraiset verkkarit ja laitoin ripsiväriä – se oli ihanaa. 

 

Treenaan itseni hyvään kuntoon heti kun saan lääkäriltä luvan. 

Urheilu, lähinnä salilla käyminen ja hyötyliikunta on aina ollut mulle tosi tärkeää. Treenasin raskausaikana niin pitkälle kun tuntui hyvältä ja kävin vielä loppuraskaudesta pitkillä kävelylenkeillä. Kaipasin silloin hikiliikuntaa ja vannoin että heti jälkitarkastuksen jälkeen aloittaisin salilla käymisen hien maku suussa. Tekisi niin mieli kirjoittaa että näin todellakin kävi, mutta ehei. Salikortti on katkolla ja motivaatio kaikenlaiseen treenaamiseen on ihan nollissa.