Haluan ennen kaikkea olla turvallinen äiti

Viime viikolla ollaan tapamme mukaan käyty paljon kerhoissa ja näin ollen tavattu muita vanhempia lapsineen. Gia on lyhyen ajan sisällä rohkaistunut ottamaan tosi paljon kontaktia muihin ja mä olenkin jäänyt monena päivänä kuin nalli kalliolle lapsen touhottaessa ympäriinsä. Kerhoissa on ollut useita tuntemattomia isiä ja äitejä, mutta Gia se vain on napannut heitä kädestä kiinni, kavunnut syliin ja vienyt heille leluja. Itse en ole kelvannut alkuunkaan leikkikaveriksi kun paikalla on ollut muita vaihtoehtoja. Olen siinä miettinyt että pitääkö niille vanhemmille pahoitella ja kieltää lasta menemästä syliin tai tarttumasta kädestä. Gian rohkea lähestyminen ei heitä kuitenkaan (onneksi) ole haitannut – päinvastoin – ja on ollut liikuttavan suloista katsoa toisen reipasta suhtautumista vieraisiin.

Juttelin asiasta erään lastentarhanopettajan kanssa ja kyselin että onkohan tämä nyt ihan normaalia, että lapsi vain kiipeää tuntemattomien syliin tai ottaa kädestä ja kuljettaa ympäriinsä. Sain kysymykseeni huojentavan vastauksen. 

Lapsi on luonut kanssani turvallisen luottamussuhteen ja sen vuoksi uskaltaa ottaa kontaktia vieraisiin ja lähestyä heitä tavallaan. Hän tietää että olen siinä lähellä ja sen, että voi koska tahansa halutessaan tulla luokseni. Hän kokee olonsa turvalliseksi.

Ja millaisen hyvänolon läikähdyksen tuo vastaus aiheuttikaan. Mikään, ei mikään ole niin tärkeää, kuin se että Gia kokee olonsa turvalliseksi. Sillä sitä mä haluan ennen mitään muuta olla – äiti johon lapsi voi tukeutua nyt ja aina.