Ihmiset, hymyilkää lapselle!
Mä olen aika varma, että olen jo joskus aiemmin kirjoittanut tästä aiheesta jotain. Mutta koska aihe pomppasi tällä viikolla keskusteluun erään äitikaverin kaverin kanssa, jäin sitä vielä itsekin pohtimaan. Tuttuni sanoi, että kaipaa jo ulkomaille, sillä siellä lapset otetaan aivan eri tavalla huomioon ja heille hymyillään aina – ravintoloissa, julkisissa kulkuneuvoissa, kaduilla ja niin edelleen. Ennen lomilta kaipasi jotain muuta, aurinkoa ja hyvää ruokaa, nyt ensisijaisesti erilaista kanssakäymistä kuin täällä. Hän sanoi, että kokee viikoittain tuskaa liikkuessaan reilun vuoden ikäisen lapsensa kanssa julkisilla paikoilla. Hänen alkuun hieman arka lapsensa ottaa nykyään reippaasti kontaktia ihmisiin, hymyilee ja vilkuttaa. Ja mikä kauheinta, aivan liian harvoin niihin vastataan.
Ymmärrän täysin että kaikki eivät ole lapsirakkaita, jopa päinvastoin. Kovaääniset mölyt, kiljahtelut ja sinkoilut vain ärsyttävät joitakin. Mutta siitä huolimatta että ei pidä lapsista, takaisin hymyileminen ei vain voi olla niin vaikeaa. Jokainen meistä on joskus ollut se taapero hakien sitä vastausta hymylleen. Suoraan sanottuna välillä tekisi mieli sanoa sille lapsen hymyn nähneelle, katseensa pois kääntäneelle, että pliis voisitko hymyillä lapselleni takaisin, hän kun siitä niin kovin ilahtuu.
Tämän hymyilemättömyyden olen huomannut (ja moni muukin tuttuni) vain täällä Suomessa, sillä jokaisella ulkomaanmatkalla niitä hymyjä on tarjottu jo ennen kuin lapsi on ehtinyt muodostamaan omaansa. Kulttuurieroja? Olisi äärimmäisen kiinnostavaa tietää mistä tämä johtuu. Eikö kotona keskustella tarpeeksi tai oteta kontaktia muihin? Vaikea uskoa että kyseessä olisi persoonakysymys, sillä siinä tapauksessa tämän luulisi olevan vain satunnaista ja ehkä jopa harvinaista? Olisikin.
Hitto että tuntuu pahalta nähdä oman pienen väläyttävän iloisen hymyn vastaantulijalle ja jääden suupielet korvissa odottamaan vastahymyä. Sitä ikinä saamatta. Hymyily on ihanaa ja tarttuvaa ja joskus se voi ihan oikeasti pelastaa kurjan päivän. Tätä toisen ihmisen kohtaamista, hymyilyä tai katseen kohdistamista muihin voisi laajeentaa tietenkin muihinkin kuin lapsiin, sillä kukapa ei ilahtuisi hymystä? Arki olisi huomattavasti kivempaa jos me kaikki hymyiltäisiin enemmän! Ja sitä paitsi lapsen hymy on suloisinta mitä on – en käsitä miten siihen voi olla vastaamatta?