Kuulumisia ja 6 kuvaa viikonlopulta
Ajettiin eilen päiväksi Tammisaareen läheisten luokse. Viime kerrasta on aikaa 10 kuukautta, joten oli jo aikakin. Kuten olen saattanut joskus aiemmin mainita, on meillä ollut lähes aina haasteita automatkojen kanssa – Gia menettää helposti hermonsa kun joutuu istumaan paikallaan pitkiä matkoja. En voi uskoa, että on olemassa lapsia jotka jaksaa istua autossa tyytyväisinä uppoutuen maisemiin tai leluihin. Onko sellaisia? Tammisaareen ei onneksi ole mahdoton matka ja päätettiin ajoittaa se päiväuniin. Gia söi lounaan ja nukahtikin lähes välittömästi autoon. Kunnes heräsi tunnin jälkeen silmiään hieroen ja sydän ehti jo muljahtaa – vielä 40 minuuttia jäljellä, entä jos lapsi huutaa koko loppumatkan? Jostain syystä takapenkillä matkustikin hereillä oleva, iloinen höpöttelijä.
Gia on vielä satunnaisesti osoittanut merkkejä vierastuksesta ja ehdin jo ennakoida sellaista, sillä viime näkemisestä oli ehtinyt kulua kuukausia. Ennakointi osoittautui tässäkin tapauksessa turhaksi, sillä lapsi unohti vieraskoreutensa lähes välittömästi ja tallusteli menemään kuin kotonaan. Äidin ja iskän sylit ei kelvanneet millään ja täytyy myöntää, että otin kaiken irti siitä ettei tyyppi roikkunut lahkeessa, omassani siis. Gia ei ole vieläkään lähtenyt kävelemään kunnolla, vaan puolet menosta on edelleen konttaamista. Tammisaaressa napero intoutui kuitenkin kävelemään niin ettei siitä meinannut tulla loppua. Tuntuu että niitä ”et sä halua että se vielä alkaa kävelemään ja oo vaan ilonen että se vielä konttaa” fraaseja on viljelty joka puolelta, vaikka vakaasti uskon että elämä jossain määrin helpottuu kun konttaaminen jää. Kuulin muuten juuri perjantaina leikkipuistossa, että mitä pidempään lapsi konttaa, sitä parempi kehonhallinta sillä tulee olemaan – sitä siis luulisi meidän tyypillä olevan näiden konttauskuukausien jäljiltä.
Päästiin eilisellä reissulla vielä päivälöylyihin valehtelematta Suomen parhaaseen saunaan. Tajusin että se taisi olla ensimmäinen kerta ikinä kun saunon päiväsaikaan, ellei kuntosalin saunoja lasketa. Oli hassu fiilis istua lauteilla valoisassa saunassa ja katsella edessä siintävää merta.
Ja koska se kuuluisa kultainen keskitie, kotimatka ei sujunutkaan yhtä kivuttomasti kuin tulomatka. Ajoitettiin lähtö niin, että oltiin kotona seitsemältä ja oletettiin (ikinä ei saisi lapsen kanssa olettaa mitään..) että Gia pysyisi hereillä kotiin saakka, mutta takapenkiltä kuului unista tuhinaa viisi minuuttia lähdön jälkeen. No ei se mitään, saa nukkua kotiin saakka ja yöunille meno viivästyy vähän, ajattelin. Mutta ei se mennyt niinkään. Lapsi heräsi itkemään puoli tuntia ennen kotia ja itki riipivästi koko loppumatkan. On valtavan lohduton olo kun lapsi itkee autossa, etkä voi tehdä muuta kuin puheella lohduttaa – viiden minuutin huutoitku tuntuu vähintäänkin viideltä tunnilta. Todettu on, että pysähdys auttaa hetkeksi kun lapsen ottaa syliin ja jatkuu kun matkakin jatkuu. Lopulta kotona iltapala ja maito taltutti pienen kiukun ja pieni kuului kertovan vielä pitkään tarinoita unileuluilleen ennen nukahtamistaan. On ihan parasta hiipiä kuuntelemaan tyypin oven taakse niitä höpötyksiä, toivottavasti hän kertoo pupuille kivasta päivästään.<3
Tänään ollaan syöty runsas aamiainen, käyty isomummulassa ja nukutettu lapsi päikkäreille. Ja päiväähän on vielä vaikka kuinka paljon jäljellä! Nyt kun vielä voin, siirryn nauttimaan siitä kuuluisasta omasta ajasta.
