Niin paljon että sattuu
Makasin lauantai-iltana sohvalla yrittäen katsoa ruudusta jotain siellä pyörivää elokuvaa. Oltiin Gian kanssa kahdestaan kotona ja olin hetki sitten laittanut hänet nukkumaan. Käsi hamusi elokuvan sijasta puhelimen pöydältä ja päädyin selailemaan kuvia puhelimen muistista. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta puhelimestani ei löydy kuin kuvia pienestä ja katselin niitä viikkoja ja kuukausia taaksepäin. Siinä samalla kun hymynkare nousi hauskojen kuvien kohdalla suupieliin, naurahdinkin useamman kerran, poltteli silmissä kyyneleet ja kurkkuun kipusi pala. Nieleskelin siinä yrittäen karistaa tuloillaan olevaa tunneaaltoa, mutta se oli jo myöhäistä.
Äitiys on niin paljon. Paljon sellaista, mitä ei edes tuhansin sanoin tai teoksin pysty kuvailemaan. Niitä tunteita on lähes mahdoton sanoittaa. On niin hykerryttävää seurata oman lapsen kasvua ja kehitystä, mutta samaan aikaan on musertavan pelottavaa tajuta ajan kiitävä kulku. Viime aikoina mä olen monta kertaa päivässä pysähtynyt vain katsomaan tuota pientä ihmistä.
Hänen tomeraa touhuamista ylähuuli lippana ja silmät ymmyrkäisinä, kun hän näkee jotain uutta ja mielenkiintoista tehden kaikkensa päästäkseen sen luo. Kun hän istuu syöttötuolissa ja puhkeaa silmiin asti yltävään kaksihampaiseen hymyyn laulaessani hölmöä laulua hänelle. Päästäen ehkä pienen kikatuksen. Kun hän makaa olohuoneen matolla katsellen omia käsiään ja äänehtien tyytyväisenä kurnuttaen. Kun hän saa hikan joka kerta kun hänen vatsaansa päristelee niin, että huoneen täyttää raikuva nauru. Kun otan hänet rinnalle ja silmät painuvat autuaan onnellisina kiinni pienen käden samalla hamuten rintaa ja vuoroin omia hiuksia. Kun hän väsyneenä hieroo silmiään pienellä nyrkillä aina uudestaan ja uudestaan. Kun hän nukahtaa illalla tutin paukkuessa suussa ja unipupun korvan peittäessä puolet kasvoista. Levollista, luottavaista unta, kuin tietäen että on siinä on turvallista olla. Ja niin onkin. Kun haen hänet aikaisin aamulla jatkamaan unia viereeni ja herään jo pian energiseen päristelyyn. Kun katseeni kohtaa hänen ja hymyilemme toisillemme.
Kunpa vain pystyisin tallettamaan ja muistamaan nämä kaikki, pienen pienetkin yksityiskohdat tuosta elämäni ihmeellisimmästä asiasta, sillä huominen tulee taas aivan liian nopeasti.