Noi vaan päästettiin tosta jonon ohi ja muut lentomatkustamisen helmet

Musta tuntuu että mä olen kirjoittanut tänne jo ihan liian monta kertaa lentämisestä lapsen kanssa ja siitä, kuinka ulkomailla suhtaudutaan lapsiin niin eri tavalla kuin Suomessa, mutta jos nyt vielä kerta kiellon päälle, eli muutama pala meidän lentomatkoista, olkaa hyvät.

 

Luultiin kokonaisen tunnin ajan että Melbournen kentällä kuvattiin piilokameraa, kun tehtiin lähtöselvitystä Japan Airlinesin tiskillä. Molempien laukuissa oli liikakiloja, mutta toinen katsottiin läpi sormien sillä kyseessä oli vajaa kilo. Toisesta kuitenkin piti maksaa tai vaihtoehtoisesti siirtää tavaraa käsimatkatavaroihin. Koska meillä painoa toi viinipullot, jäi vaihtoehdoksi maksaa. Ensin summaksi sanottiin 70 dollaria, mutta hetken kuluttua virkailija muuttikin summan 115 dollariksi. Todettiin, että ei lähdetä maksamaan ja yritettiin miettiä toista vaihtoehtoa jolloin toinen virkailija sanoi että voisimme pakata osan tavaroista pahvilaatikkoon (!?) tuoden sellaisen tiskille. Purettiin sitten laukkuja, sullottiin pahvilaatikkoon tavaroita ja teipattiin laatikko kiinni. Vain saadaksemme pian repiä teipit pois ja tunkea tavarat takaisin laukkuihin. Virkailija kertoi ettei pahvilaatikko -kikka onnistuisikaan ja lupasi sittenkin olla perimättä maksua ylipainosta. Mahtavaa, ajateltiin vaikka aikaa tiskillä tähän kaikkeen oli jo kulunut yli tunti. Kunnes virkailija sanoi ettei onnistunut tulostamaan minulle boarding passia – miehelleni ja lapselle kyllä, mutta ei minulle. Syytä ei osannut sanoa, mutta mainitsi että joutuisin pyytämään sen Tokion kentällä ja mahdollisesti maksamaan siitä 75 euroa. Siis mitää! Lopulta en kuitenkaan joutunut – onneksi – mutta täytyy kyllä sanoa, että kokemus Japan Airlinesta oli vähintäänkin mielenkiintoinen.

.

Eikä se jäänyt pelkästään lentokenttävirkailijaan, sillä koneessa väännettiin kahden lentoemännän kanssa siitä, saisimmeko Gialle kopan lennon ajaksi vai emme. Ilmoitettiin Gian painoksi noin 10 kiloa, sillä grammalleen tarkkaa lukemaa ei osattu sanoa. Kerrottiin myös, että samaisessa konetyypissä muutama viikko aiemmin oltiin saatu koppa. Lentoemäntä ei suostunut uskomaan painoa ja sanoi ettei voisi antaa koppaa sillä raja oli tasan kymmenen kiloa. Kunnes hetken päästä toinen lentoemäntä sellaisen kuitenkin lupasi tuoda ja vähän ehkä nauratti, kun kopassa luki kissankokoisin kirjaimin max weight. 11kg..

 

 

Tokion kentällä meillä oli vajaan kahden tunnin vaihtoaika ja istuttiin lähtöportilla hyvissä ajoin ennen lähtöä. Sain veloituksetta tiskiltä oman boarding passini hieman boardingin alkua ja matkustajia seisoi jonoksi saakka odottamassa koneeseen pääsyä. Odotettiin sivussa, sillä Gia oli täynnä tarmoa ja olisi tuskin jaksanut seisoa kiltisti jonossa. Boarding kuulutettiin alkavaksi ja virkailija tuli huikkaamaan meille, että voisimme tulla ensimmäisinä kuten aiemmillakin lennoilla oli ollut käytäntö. Tervemenoa Suomeen, ajattelin, kun jonosta kuului äkäinen kommentti ”ja noi vaan päästettiin tosta jonon ohi”. 

.

Japanissa tosin rakastuttiin tuohon lapseen jokaikisessä kaupassa, kahvilassa ja turvatarkastuksessa. Naurettiin, että oltaisiin voitu salakuljettaa kaikki mahdollinen kielletty, kun turvatarkastuksen työntekijät hyppäsivät tiskin yli lepertelemään Gialle unohtaen täysin meidän matkatavaroiden olemassaolon.

.

Tekisi mieli sanoa ettei lentäminen kiinnostele nyt vähään aikaan, mutta huomenna noustaan taas ilmaan vähän kymmenen jälkeen aamulla. Onneksi sentään suuntana on vain Kittilä – sehän on melkein kuin teleporttaus tuon edellisen setin jälkeen.