Tuleeko musta mökkihöperö? Entä jos en viihdykään kotona vauvan kanssa? Mitä me muka tehdään kun kaikki muut on päivisin töissä?

Kun olin raskaana ja omassa lähipiirissä ei ollut samassa elämäntilanteessa olevia, pelotti miten pärjäisin kaiken ajan ilman aikuista seuraa. Yllättäen näiden kuukausien aikana on kohdalle sattunut niitä muita äitejä, joiden kanssa jakaa ajatuksia ja aikaa. Eikä tässä myöskään ehdi mökkihöperöityä, sillä jokaiselle viikolle on yleensä ihan tarpeeksi tekemistä. Lenkkeilyä, vauvakerhoja ja lounastreffejä. Ja kyllä mä välillä kaipaan ihan sitä omaakin aikaa vauvan kanssa kotona, niin ettei ole mitään sovittua. Esimerkin kautta, tältä näyttää mun ja vauvan kuluvan viikon päivät!

Maanantaina, eli tänään heräiltiin normaalisti seiskan pintaan ja vietettiin aamupäivä kotona leikkien, syöden ja nukkuen yhdet lyhyet päiväunet. Unien jälkeen pakkasin molemmille ulkovaatteet päälle ja lähdettiin vaunulenkin kautta Gigin isomummulle, joka asuu muutaman kilometrin päässä. Vietettiin siellä iltapäivä ja käveltiin pidempää reittiä takaisin kotiin.

Tiistaille ei ole mitään sovittua ja ajattelin että lähdetään käymään kaupoilla. Koska edelleen jatkuu kiinteiden maisteluyritykset, käyn ostamassa kerralla enemmän ruokatavaraa, joista voin (ainakin yrittää) loihtia jotain uutta ja maistuvaa. Tiistaisin käydään vauvauinnissa illalla joten yleensä aika odotettuja – vanhempien mielestä ainakin – nämä päivät!

Keskiviikkona ollaan sovittu ystävän kanssa aamiaistreffit Perobaan, ellei heidän vauva (ja meidän tuleva kummilapsi <3) päätä syntyä ennen sitä. Lounasaikaan käydään toisen ystävän kanssa syömässä ja iltapäiväksi tullaan kotiin. 

Torstaina kaveri tulee poikansa kanssa meille aamupäivästä ja mun olisi tarkoitus lähteä iltapäivällä pidemmälle vaunulenkille. Yritän käydä joka päivä lenkillä, jos vaan satutaan olemaan oikeaan aikaan kotona. Yleensä käydään myös torstaisin kuluttamassa Gigin energiaa vauvakerhossa. Sieltä myös äideille aikuista seuraa ja vertaistukea, suosittelen!

Perjantaina käydään kaverin ja hänen tyttönsä kanssa vaunulenkillä ja tullaan sen jälkeen meille. Tytöillä on vain pari viikkoa ikäeroa ja molemmat osaa jossain määrin olla jo kiinnostuneita toisistaan. Tai ainakin toisen sillä hetkellä hallussa olevista leluista.

Odotan jo niin kevättä ja kesää, kun meidän parhaat ystävät saa pian vauvan ja voidaan yhdessä tehdä kaikkea – parasta!

Sanotaan että kun saa oman lapsen, alkaa miettimään uudella tavalla suhteitaan omiin vanhempiinsa. Vanhempiaan ja tiettyjä käyttäytymismalleja ehkä ymmärtää paremmin, tai toisaalta on täysin ymmärtämättä. Ajattelee, että minä en sitten ainakaan tee oman lapsen kohdalla niin kuin minun kohdalla tehtiin. Tai ehkä halutaan nimenomaan toistaa samoja kasvatusmenetelmiä, traditioita tai ajatusmalleja kuin omat vanhemmat.

Niin tai näin, yksi asia ainakin minulle on ollut aivan erityinen alusta saakka. Nimittäin isän ja lapsen välinen suhde. Koska oma isäsuhteeni on käytännössä olematon, en edes tiedä mitä voi isän ja tyttären välinen suhde parhaimmillaan olla. Pienenä, nuorena ja vielä vanhempanakin olen seurannut sivusta isien ja tyttärien yhteiseloa. Iskä on vienyt harrastuksiin, tullut hakemaan vaikka keskellä yötä jos on tarvinnut, paistanut lettuja, auttanut läksyissä ja kaikessa muussakin, mitä nyt on satuttu tarvitsemaan.

Toisaalta en osaa tästä olla pahoillani, enhän kuitenkaan tiedä mitä olen menettänyt, voin vain arvailla ja olettaa. Sen sijaan olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että saan seurata vierestä oman tyttöni ja hänen isänsä suhdetta. On niin arvokasta että pienen ihmisen elämässä on isä, jonka kanssa hänellä tulee olemaan täysin omat yhteiset jutut, joihin minun on turha edes yrittää puuttua. Enkä edes haluaisi.