Odotusaikana yksinäisyys nosti päätään kunnolla, vaikka se onkin tavalla tai toisella kulkenut mun mukana aina. Raskaana ollessa tosin hormoneillakin oli varmasti suuri merkitys ajoittaisiin apeisiin hetkiin tai niihin syvempiin yksinäisyyden aaltoihin. Mutta toisaalta, niin kauan kun muistan, mä olen aina aika ajoin tuntenut niitä samoja tunteita. Välillä riepotellen useita päiviä, joskus vain lyhyen, ohikiitävän hetken. Mietin nyt ja jo silloin, kuinka erikoista ja vähän hulluakin oli tuntea olevansa niin yksin, vaikka kaikki oli ja on niin hyvin. 

En ole koskaan kuulunut niihin tyttöihin, joilla olisi tiivis, iso ystäväporukka kouluajoilta, työstä tai harrastuksista. Jotka järjestävät tyttöjen iltoja, yhteisiä reissuja ja spontaaneja tapaamisia. Ne, ketkä sellaisen omaavat, ovat onnekkaita. Vaikka itseasiassa, onnekkaita ovat kaikki ne, joilla on joku kenen kanssa jakaa niin hyvät kuin huonotkin asiat. Joku, kenelle kertoa ne kaikista kauheimmat ajatuksensa ja hulluimmat unelmansa. Koska eihän se määrä mitään kerro, yksinäiseksi kun voi tuntea itsensä vaikka ympärillä olisi tusinan verran kavereita. 

Vaikka mä koen olevani ihan hyvät sosiaaliset taidot omaava tyyppi ja tykkään olla seurassa, olen kokenut niin koulussa kuin työssäkin olevani jossain määrin se joukkoonkuulumaton. Ehkä suurin syy siihen ja niihin yksinäisyyden aaltoihin liittyy siihen, että mä olen aina miettinyt liikaa mitä muut musta ajattelee. Pohtinut, että miksiköhän toi ei moikannut tai että mitäköhän oon tehnyt kun toi katsoi mua noin ja miksi mua ei kutsuttu. Uskon ja jopa tiedän, että valtaosa on oman pään sisällä tapahtuvaa spekulaatiota. Naiset kun tuntuu olevan aika hyviä näissä – spekuloimaan vähän liikaa kaikkea, tehden olemattomasta valtavan. Tämä johtaa siihen, että välillä kun koen olevani niin yksin, en kuitenkaan soita tai laita viestiä kenellekään. Kuvittelen jo etukäteen että muilla on muutakin tekemistä, parempaa seuraa. Etten ole vaivaksi. Epävarmuus, sitähän se?

Mulla on muutama ihana, tärkeä ja niin rakas ystävä, kavereita, aviomies, perhe ja pieni tyttö, etten missään tapauksessa voisi kutsua itseäni yksinäiseksi. Saako niin edes tehdä, kun on ihmisiä joilla ei välttämättä ole oikeasti ketään, edes sitä yhtä ystävää? Mutta kuitenkin niin mä joskus teen, koska yksinäiseksi mä itseni aina välillä tunnen. Ja se onkin se tunne, joka silloin tällöin tulee kylään. Tunne, mitä on mahdotonta sen kummemmin määritellä. Ja kun se tulee, vie se aika taitavasti mukanaan.

Näitä asioita mä olen pyöritellyt kuukausia päässäni ja erityisesti sitä, miten mä voisin itse vaikuttaa tähän. Jos nyt vaikka lähtisin siitä, etten enää käyttäisi energiaa miettimällä mitä muut musta ajattelee. Kaikkia ei voi miellyttää, ei ikinä eikä mitenkään, ellei ole valmis uhraamaan itsestään ihan liikaa. Jos voi katsoa itseään peilistä – seistä tekojensa ja sanojensa takana, ei sillä saa olla merkitystä mitä muut ajattelee. 

Ja se rajallinen määrä energiaa mikä mulla on käytettävissä – mä haluan kyllä käyttää sen ihan muihin juttuihin.