Ei näin

_MG_4419.jpg

Kaikki ei aina mene putkeen, tai edes läheltä sitä. Laitan sen yleensä kultaisen keskitien piikkiin, koska joskus vain täytyy saada ärsyyntyä ja vähän kiukutella, että seuraavassa hetkessä jokin voi taas tuntua parhaalta jutulta ikinä. Yleensä ne asiat unohtuu yhtä nopeasti kuin niille on leimahtanutkin, mutta nähtävästi jotkut pysyy takaraivossa vielä päivienkin jälkeen.

Ruuhkat. Erityisesti moottoritien ruuhkissa olen huomannut suurimman suman aiheuttajaksi tien laitaan pysähtyneen poliisiauton selvittelemässä jotain pikku kolaria. Kaistat kulkee ja liikenne etenee heti tämän jälkeen täysin normaalisti. Jääkö siis autoilijat pällistelemään uteliaina tapahtunutta vai pelottaako poliisiauto? Niin tai näin, tämän takia on maailman turhinta istua ruuhkassa.

Huono asiakaspalvelu. Viime viikon perjantaina oli luvassa omaa aikaa ja päätin tilata sushia. Ajattelin suosia oman kaupungin sushiravintolaa, onhan se lähellä ja kiva tukea pienempää yritystä. Soitin ravintolaan ja esittelin itseni vain saadakseni vastauksen: ”joo hei tota me ei nyt oteta tilauksia voitko soittaa myöhemmin”. Pyysin tarkennusta tähän ”myöhemmin” aikamääreeseen. Että vartin päästä, viiden tunnin vaiko vasta huomenna. Vastaus oli varsin tyhjentävä; ”No en mä nyt osaa sanoa, myöhemmin”. En soittanut myöhemmin, enkä taida soittaa vastaisuudessakaan.

Pilaantuneet vihannekset. Ei ole kerta eikä kaksi, kun olen ostanut porkkanoita, bataatin tai perunapussin vain huomatakseni kotona, että osa pussin sisällöstä tai vihanneksesta on täysin syömäkelvotonta. Tiedän, oma vika kun en pyörittele vihanneksia tarpeeksi kaupassa, mutta aina ei muista tai jaksa. Kuinka ärsyttävää on aloittaa suunniteltu ruoanlaitto, kuten bataattiburgerien teko, mutta mädän bataatin takia täytyy miettiä koko resepti uusiksi. Muutaman kerran olen jaksanut kiikuttaa ostoksen takaisin kauppaan vaihtelevin tuloksin. Kerran sain 1,30e korvaukseksi, kerran kahvipaketin ja kerran vastauksen: ”Ei meillä ole täällä joka päivä aikaa tarkistaa vihanneksia”. 

 

Toisin kuin luulisi ulos katsoessa, ei vallitseva harmaus ja tihkusade jostain syystä ärsytä yhtään, vaikka uudet suksetkin odottaa käyttäjää. 

Siellä Lapissa sitten ehtii hiihtää.

_MG_4432.jpg

_MG_4422.jpg

_MG_4427.jpg

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli

Minne katosi päivät?

 

_MG_4335.jpg

Tänään tulee 18 viikkoa siitä, kun Gigi syntyi. Toisena hetkenä se tuntuu ikuisuudelta ja toisena vain lyhyeltä välähdykseltä. Onko äitiys ollut sellaista kuin kuvittelin? On ja ei todellakaan. Se on ollut vaikeampaa, kipeämpää ja opettavaisempaa kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Kahdeksaantoista viikkoon on mahtunut lukematon määrä itkua, pelkoa ja epätietoisuutta. Siihen, verrattain niin lyhyeen aikaan, on mahtunut myös ääretön määrä rakkautta. Tunnetta, jollaista en tiennyt olevan ja jota ilman en enää koskaan voi elää. Ajattelin ennen Gigin syntymää, että elämä jatkuisi ennallaan, mitä nyt siihen tulisi pieni tyttö rikastuttamaan sitä. Voi voi, eihän se ennallaan jatkunut. Lapsihan mullistaa kaiken, kaiken. Nyt huvittaa, että kuvittelin kaiken jatkuvan kuten ennen, omien tunteiden ja sen normaalin arjen, siihen lisäyksenä vähän yöherätyksiä ja vaipanvaihtoa. Kuvittelin myös, että pysyn itse samanlaisena, ajatuksineni kaikkineni. Vähän niin kuin jopa päätin ennen Gigin syntymää, että minä sitten ajattelen ja tunnen näin, kun hän on täällä. Tämä kahdeksantoista viikon matka on ollut tähän saakka pelottava ja ihana. Se on muuttanut oman ajatusmaailman niin monen asian suhteen ja aivan ehdottomasti se on muuttanut sen arjen. Nyt jos saisin palata niihin hetkiin ennen Gigin syntymää, sanoisin sille etukäteen asioita suunnittelevalle, tulevalle äidille, että lopeta. Lopeta ja anna ajan ja lapsen opettaa. 

_MG_4337.jpg

 

 

Perhe Vanhemmuus