Kun mietin kuukauden (tai edes viikon) taaksepäin, ei meinaa pää pysyä mukana. Jatkuvat kehitysvaiheet pitävät huolen siitä, ettei yksikään päivä ole samanlainen. Ja tavallaan onneksi näin, vaikka se tarkoittaakin sitä että toisena päivänä kaikki tuntuu niin paljon helpommalta kuin toisena. Syyskuusta tuntuu olevan ikuisuus, erityisesti niistä omista fiiliksistä silloin. Siitä huolimatta, tai juurikin siksi, on kiva palata hetkeksi sinne.

Syyskuussa olen:

Juonut lasin skumppaa ja lasin shampanjaa. Edistystä edelliseen.

Tuntenut iloa ja ylpeyttä vauvan hyvästä kasvusta ja samaan aikaan surua pienten vaatteiden jäädessä no, pieniksi.

Kasvattanut loistavan siedettävän sietokyvyn vauvan itkulle ja kitinälle.

Käynyt kirkossa, konfirmaatiossa, vauvan kanssa, sen nukkuessa tyytyväisenä virret ja saarnat läpi.

Vienyt vauvan vyöhyketerapiaan kolmesti vaihtelevin tuloksin.

Päättänyt avata shampanjan (ja juoda sen myös) kun vauva on ensimmäistä kertaa hyvällä tuulella. Nim. pienen pippurin äiti.

Miettinyt miten maailman onnekkain olen kun saan olla tuon pienen kiukkuisen tuhinapussin äiti. Se on upeinta maailmassa, ikinä.

Pohtinut, minkä täydellisen vauvan vanhemman propagandaa on kertomukset iloisesti jokeltelevista vauvoista. Meillä kun herätään unilta, alkaa tarkalleen puolentoista sekunnin kuluttua jumalaton karjunta.

Matkustanut vauvan kanssa ulkomaille.

No, saanut vihdoin sen hymyn. Se todellakin on parasta ja pyyhkii pois kaiken väsymyksen.