Viimeiset viikot meidän taloudessa on kiukuteltu, komennettu ja hepuloitu enemmän kuin vielä koskaan tähän mennessä. Meillä väännetään nykyään aika raivokkaasti joka kerta kun tahtoa ei saada läpi – eli aika monta kertaa päivässä 😀 Se on kuitenkin, ainakin vielä, pääasiassa vain suloista ja lapsen huomion saa käännettyä suhteellisen helposti toisaalle. Ja kaiken lisäksi nykyään hampaiden pesu on tapahtuma jota stressaan jo kaksi tuntia ennen. Se ei ole vielä ikinä ollut niin haastavaa kuin nyt – sanokaa pliis että se helpottaa vielä joku päivä!

Muun muassa tällaisia juttuja meillä tapahtuu joka päivä..

Gia tonkii kaksi pipoa laatikosta ja ojentaa niistä toisen minulle sanoen ”anna!” tomeraan sävyyn. Otan pipon käteeni ja kiitän, Gia osoittaa päätäni ja huutaa kovempaa ”anna!”. Kun en vieläkään laita pipoa päähän, toistuu huuto kunnes pipo löytää päähäni..

Gia hakee eteisestä kaksi kenkääni ja yrittää aikansa sohia jalkaansa kenkään, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hermot menee muutamassa minuutissa ja huuto alkaa, kun napero ei saa lukuisista yityksistä huolimatta kenkiä jalkaan. Laitan lapselle kengät jalkaan jotta huuto voi alkaa taas hetken päästä kun hän haluaa ne pois.

Tehdään palapeliä Gian kanssa ja yritän houkutella häntä laittamaan palaa siihen kuuluvalle paikalle. Hän laittaa palan käteeni ja tökkii suurieleisesti kohtaa mihin pala kuuluu laittaa komentaen kovaan ääneen niin kauan, kunnes pala laitetaan hänen puolestaan siihen. 

Iltapala on syöty ja on aika siirtyä iltapesuille. Gia on hyväntuulinen ja kikattelee vielä kylpyhuoneessa peilikuvalleen, kunnes yritän laittaa hammasharjan suuhun. Alkaa armoton huuto, kiemurtelu ja loppuviimein itku. Mikä kuitenkin loppuu sillä samalla sekunnilla kun harjaamisen lopettaa. Sitten taas kikatellaan ja pelleillään..

Ollaan vietetty aamupäivää kotona ja sanon että nyt on aika lähteä ulos. Gia hakee pipon, laittaa sen päähänsä ja menee ovelle sanoen ”mennään!”. Kerron, että ensin täytyy pukea päälle ja otan Gian syliin, vain huomatakseni hänen muuttuneen keitetyksi spagetiksi. Jälleen huutoa ja itkua, kunnes vaatteet on päällä ja sitten ovella seisookin taas iloinen pieni tyttö.

Siitä huolimatta että meillä asuu pieni kiukutteleva kersantti kotona, on hänen kanssaan ihan älyttömän hauskaa! Nauretaan ja hassutellaan joka päivä yhdessä – Gialla on aivan mahtava huumorintaju ja hän yllättää mut sillä joka kerta. Että miten vasta puolitoista vuotias voi ollakaan noin hauska, fiksu ja ymmärtäväinen, maailman paras tyttö.<3

Viikonlopun aikana ollaan vietetty monta tuntia mummolassa, yhdessä Gian kanssa ja Gia yksin mummin kanssa. On ihanaa, että on paikka minne viedä lapsi muutamaksi tunniksi kun kaipaa hetkeksi omaa aikaa. Paikka, minkä nähdessään jo autosta lapsi alkaa nauramaan ja kiljumaan osoittaen sormellaan taloa. Mummi on tärkeä ja heillä on Gian kanssa ihan omat juttunsa, joihin en tunnu pääsevän millään mukaan. Ja toisaalta hyvä niin, eihän äidin kaikkialle kuulukaan tupata 😀 

Meidän koira Dani asuu edelleen mummolassa, sillä koiravanhus ei oikein hyväksy pientä taaperoa kämppikseksi. Onneksi kyläillessämme siellä ottaa Gian hienosti vastaan pusujen kera. Pieninä annoksina ja niin edelleen. 

Mummola on vanha kaksikerroksinen puutalo, kaunis ja vanhaa aikaa henkivä. Portaita, huoneita ja kaappeja riittää taaperolle tutkittavaksi tuntikausiksi. Sinne on hyvä mennä, kun oman asunnon seinät tuntuu kaatuvan päälle ja ulkona on ihan liian ankea keli. Tänään piirrettiin, tehtiin inventaariota muutamiin kaappeihin ja juostiin holtittomasti huoneesta toiseen. Toisin sanoen siis aika perus meininki missä tahansa satutaan olemaankaan.

Viime viikolla alkaneet pms-oireet vaivaa edelleen ja mieli on vieläkin vähän maassa. Siksi ei oikein kirjoittaminenkaan ota luonnistuakseen ja inspiraatio vähän kaikkeen on hukassa. Parempi siis suosiolla siirtää ajatukset ruokaan ja eilen aloitettuun unilääkkeeseen, kuten olen uusimman sarjatuttavuuden nimennyt. Netflixin You on sarja jota katsoessa unihiekka pöllähtää silmiin alle vartissa.