Neuvolan odotushuoneen lattialla komeilee kirkkaan pinkki polkuauto. Lapsi kiinnittää siihen heti huomionsa ja vaatii päästä kyytiin, vielä ei toinen tiedä mikä on edessä. Auto saa kyytiä kuten myös traktori ja nukkekoti, kunnes käytävän päästä kuuluu neuvolatädin iloinen tervehdys. Lapsi ryntää syliin, vilkuillen epäilevästi tätiä. Riisun lapsen vaippasilleen ja otan syliin, pieni pullea reisi kokee kauheuksia kun piikki solahtaa ihon alle. Parku riipii korvia ja rutistan pienen vartalon syliini, kunnes nyyhkytykset vaimenevat ja käsi kohoaa vilkuttamaan neuvolatädille. Jäädään vielä leikkimään, ettei viimeinen muistikuva paikasta olisi kipu. 

Otettiin eilen Gian kanssa molemmat influenssarokotteet ja neuvolassa kovasti varoiteltiin, että jälkioireina saattaisi tulla kuumetta tai flunssaa. Olin siis varautunut ja niinhän siinä kävi, että kuumetta pamahti oikein kunnolla. Tänään lapsi on ollut kuuma kuin kekäle, syönyt kuin lintu ja nukkunut kymmenen minuutin päiväunet. Syli on ollut kovassa käytössä ja vuoroin on naurettu tai itketty. Sitä ei voi sanoin kuvailla, kuinka pahalta tuntuu katsoa pientä voimatta tehdä muuta kuin antaa rakkautta, tarpeeksi nestettä ja kuumetta alentavaa lääkettä. Onneksi yöunille simahdettiin välittömästi ja toivon että pitkät unet tekisi tehtävänsä.

Vaikka kova kuume vie voimat niin lapsesta kuin vanhemmastakin, otan mielelläni sen riskin, sillä mahdollinen sairastuminen influenssaan olisi triplasti kamalampaa. Olen kerran sairastanut sen itse ja kerran mieheni on saanut influenssan ollessamme ulkomaanmatkalla ja pelkästään niiden kokemusten pohjalta ei tarvinnut miettiä hetkekään ottaisimmeko rokotteet vai emme. Pienet lapset sairastaa muutenkin influenssaa enemmän kuin muut ikäryhmät ja joka viides lapsi saa sen vuosittain. Lisäksi oireettomia tartunnan saaneita on usempia. Ja entäs sitten mahdolliset jälkitaudit, korvatulehdukset ja keuhkokuume? Ei kiitos. Täällä kuumeillaan (toivottavasti yö vie viimeisetkin kuumeen rippeet!) mutta se on pieni hinta siitä, mikä voisi olla edessä ilman rokotusta.

Mennyt viikko tuntui jostain syystä (ehkä kellojensiirrosta tai siirtymisestä vuoden ankeimpaan kuukauteen?) väsyttävältä ja loputtoman pitkältä. Siihen mahtui paljon ihanaa ohjelmaa, mutta huonosti nukuttujen öiden takia valtaosa päivistä kului typerän itsesäälin vallassa. Tiedättekö kun on päiviä jolloin tuntuu siltä ettei onnistu missään, vaikka mitään normaalista poikkeavaa ei edes tapahdu. Kun ärsyyntyy jokaisesta pienestäkin asiasta, mikä ei mene sillä samaisella sekunnilla niin kuin toivoisi. Meillä kellojensiirto tarkoitti neljää huonoa yötä ja parhaimmillaan (vai pahimmillaan) herättiin pitkästä aikaa neljältä. Väsyneenä sitä ei todellakaan ole oma itsensä ja silloin ei tunnu kestävän sitä pienintäkään vastoinkäymistä – kuten päiväunilenkin varrella pois revittyjä lapasia ja niiden tiputtamista maahan, mistä sitten pilkkopimeällä ne lopulta löysin kun ensin kävelin puoli matkaa taskulamppu kädessä tietä tähyillen. 

Viikkoon kuului paljon kaikkea kivaakin, vaikka alavireinen mieliala varjosti sitä lähes joka päivä. Käytiin useampana päivänä kerhoissa ja askarreltiin tulevaa isänpäivää silmällä pitäen muutamia yllätyksiä. Ulkoiltiin, eikä annettu ihan täysin sateen ja jäätävän viiman vaikuttaa puistoiluun. Käytiin muutamissa asuntonäytöissä, vaikka asunnonvaihtaminen on ainoastaan haaveissa ja lottovoiton päässä. Onneksi haaveilu ei maksa mitään ja onhan se mielenkiintoista päästä kurkistamaan muiden asuntoja – parhaassa tapauksessa niistä löytää inspiraatiota sisustukseen tai huomaa rakastavansa oman kodin ratkaisuja entistä enemmän. 

Gian kanssa ollaan leikitty hippaa jo useana iltana ja se on aivan parasta! Hippa ei kiinnosta päiväsaikaan ollenkaan, mutta alkuilta ennen iltapalaa juostaan niin lujaa kuin pienistä jaloista lähtee. Hän juoksee toiseen huoneeseen vilkaisten tulenko perässä ja kun tulen, saa tyyppi hervottoman hepulin kiihdyttäen kiljuen vauhtia. Lapsen riemu ja armoton kikatus on ylivoimaisesti parhaita asioita mitä tiedän. 

Parempaa viikkoa itse kullekin!<3