Uni on ollut yli vuoden ajan paljon puhetta ja stressiä nostattanut aihe ja siinä ohessa hyvää sellaista on kovasti toivottu. Vieläkään en ole nukkunut itse oikeasti hyvin, niin kuin nukuin ennen raskautta. En ehkä tavallaan enää edes muista millaista se on – nukkua syvää unta heräämättä vaikkapa sen seitsemän tunnin ajan. Viime kuukausiin on mahtunut ehdottomasti myös hyviä öitä, mutta kärsin edelleen unettomuudesta ja siitä, että heräilen monta kertaa yön aikana. 

Gia on nukkunut loman jälkeen oikein hyvin, siis heti niiden neljän ensimmäisen huonon yön jälkeen. Tehtiin jopa ennätys viime viikolla kun napero nukkua posotti 19.30-07.00! Pääasiassa kuitenkin tytön unet ovat olleet about 19.30-06. Ja sekin on ihan loistava yö, kun muistelee vähän taaksepäin niitä neljän herätyksiä.. Tällä hetkellä päänvaivaa tosin aiheuttaa tuleva kellojensiirto ja siitä aiheutuva säätö lapsen unien suhteen. Miten ihmeessä saadaan venytettyä nukkumaanmenoa ja herätäänkö siirron jälkeen viideltä? Kellojensiirto on aina ollut ylimääräinen hieman ärsytystä aiheuttava toimenpide, mutta nyt lapsen myötä se ihan todella ottaa päähän! Ollaan yritetty muutamana iltana venyttää vähän nukkumaanmenoa mutta jostain syystä se on ollut äärimmäisen haastavaa ja napero on hieronut puoliunessa silmiään sohvalla.

Päiväunia meillä nukutaan myös todella säännöllisesti samaan aikaan ja lähes joka päivä yhtä pitkään. Lounaan jälkeen puoli yhdentoista aikaan vaunuihin ja uni tulee viidessä minuutissa. Siitä nukutaan poikkeuksetta kahteen asti. Gia on nukkunut päikkärinsä oikeastaan aina vaunuissa ulkona ja mietinkin pitäisikö lapsi opettaa nukkumaan päiväunensa myös sisällä omassa sängyssä? 

Viime viikkojen aikana on ollut myös mietinnässä imetyksen vähentäminen. Imetystä on pian takana vuosi ja kolme kuukautta ja kieltämättä alan kaipaamaan omaa kroppaa jo takaisin. Vielä en ole tehnyt asian suhteen mitään radikaaleja muutoksia, mutta kuin itsestään imetyskerrat on vähentyneet vuorokauden aikana. Tällä hetkellä Gia saa maitoa aamuisin herättyään, päikkäreiden jälkeen ja iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Ihanteellisinta olisi jos lapsi itse jättäisi sen pois pikkuhiljaa, joten katsotaan nyt rauhassa viikko kerrallaan. Se on ollut ihanaa ja olen niin onnellinen sen onnistumisesta ja siitä, että se on jatkunut näinkin pitkään. Eihän se kuitenkaan mikään itsestäänselvyys ole, että näin on.

Pieni nukahti juuri ja nyt nappaan jääkaapista kassillisen sushia, hyppään autoon ja ajan parhaan ystävän luokse viettämään laatuaikaa. <3

Mä olen aika varma, että olen jo joskus aiemmin kirjoittanut tästä aiheesta jotain. Mutta koska aihe pomppasi tällä viikolla keskusteluun erään äitikaverin kaverin kanssa, jäin sitä vielä itsekin pohtimaan. Tuttuni sanoi, että kaipaa jo ulkomaille, sillä siellä lapset otetaan aivan eri tavalla huomioon ja heille hymyillään aina – ravintoloissa, julkisissa kulkuneuvoissa, kaduilla ja niin edelleen. Ennen lomilta kaipasi jotain muuta, aurinkoa ja hyvää ruokaa, nyt ensisijaisesti erilaista kanssakäymistä kuin täällä. Hän sanoi, että kokee viikoittain tuskaa liikkuessaan reilun vuoden ikäisen lapsensa kanssa julkisilla paikoilla. Hänen alkuun hieman arka lapsensa ottaa nykyään reippaasti kontaktia ihmisiin, hymyilee ja vilkuttaa. Ja mikä kauheinta, aivan liian harvoin niihin vastataan. 

Ymmärrän täysin että kaikki eivät ole lapsirakkaita, jopa päinvastoin. Kovaääniset mölyt, kiljahtelut ja sinkoilut vain ärsyttävät joitakin. Mutta siitä huolimatta että ei pidä lapsista, takaisin hymyileminen ei vain voi olla niin vaikeaa. Jokainen meistä on joskus ollut se taapero hakien sitä vastausta hymylleen. Suoraan sanottuna välillä tekisi mieli sanoa sille lapsen hymyn nähneelle, katseensa pois kääntäneelle, että pliis voisitko hymyillä lapselleni takaisin, hän kun siitä niin kovin ilahtuu. 

Tämän hymyilemättömyyden olen huomannut (ja moni muukin tuttuni) vain täällä Suomessa, sillä jokaisella ulkomaanmatkalla niitä hymyjä on tarjottu jo ennen kuin lapsi on ehtinyt muodostamaan omaansa. Kulttuurieroja? Olisi äärimmäisen kiinnostavaa tietää mistä tämä johtuu. Eikö kotona keskustella tarpeeksi tai oteta kontaktia muihin? Vaikea uskoa että kyseessä olisi persoonakysymys, sillä siinä tapauksessa tämän luulisi olevan vain satunnaista ja ehkä jopa harvinaista? Olisikin.

Hitto että tuntuu pahalta nähdä oman pienen väläyttävän iloisen hymyn vastaantulijalle ja jääden suupielet korvissa odottamaan vastahymyä. Sitä ikinä saamatta. Hymyily on ihanaa ja tarttuvaa ja joskus se voi ihan oikeasti pelastaa kurjan päivän. Tätä toisen ihmisen kohtaamista, hymyilyä tai katseen kohdistamista muihin voisi laajeentaa tietenkin muihinkin kuin lapsiin, sillä kukapa ei ilahtuisi hymystä? Arki olisi huomattavasti kivempaa jos me kaikki hymyiltäisiin enemmän! Ja sitä paitsi lapsen hymy on suloisinta mitä on – en käsitä miten siihen voi olla vastaamatta?