Granada oli kaunis kaupunki ja loma muutenkin oikein kiva. Siitä huolimatta että sain vatsapöpön jäi matkasta positiivinen muisto. Yksi ainoa asia kuitenkin lomalta jäi kaivamaan mieltä ja olen sitä pureskellut mielessäni siitä asti. Se valtasi ajatukseni koko päiväksi ja useammaksi hetkeksi vielä loman jälkeenkin olen siihen palannut. Palannut, ja pahoittanut mieleni. Mitään varsinaista ydintä tai sanomaa tässä tekstissä ei tule olemaan, lähinnä haluan vain kirjoittaa tämän auki. 

Käytiin päivittäin, useimmiten kaksi kertaa päivän aikana pienten lasten leikkipuistossa keinumassa, kiipeilemässä ja nauttimassa muiden lasten seurasta. Puisto sijaitsi kahden ravintolan/kahvilan kyljessä aukiolla ja valtaosa vanhemmista istuikin nauttimassa kahvia, lounasta tai kylmää olutta lapsien riehuessa aidatussa puistossa. Meininki oli ihana – tyylikäs äiti saattoi juoda viinä lasistaan käyden välillä suukottamassa lastaan tai isovanhemmat istuivat lapsenlapsiensa kanssa ensin puistossa ja tämän jälkeen eväitä syöden ja kahvia juoden kahvilan terassilla. Oli kansainvälinen ja välitön tunnelma. Aika erilainen mitä esimerkiksi täällä meidän lähipuistossa, mutta toisaalta, eipä meillä ole ihan samanlaisia puitteita puistoilla kuin tuolla oli.

Puolivälissä lomaa olimme Gian päiväunien jälkeen jälleen päätyneet puistoon ja se kuhisi lapsia. Osa vanhemmista oli puistossa pienempien kanssa, niin myös eräs äiti noin Gian ikäisen tytön kanssa. He olivat turisteja, tai eivät ainakaan kielestä päätellen paikallisia. Kiinnitin heti huomion äidin suureelliseen elekieleen, kunnes tajusin hänen olevan aivan humalassa. Hän heilu ja huojui, huusi ja kannusti lapselleen iloisena ja pyysi aina uudestaan ja uudestaan tyttöä kiipeämään liukumäkeen. Ulkopuolisen silmissä hän ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan iloiselta, tsemppaavalta äidiltä. Puhe sammalsi, silmät harittivat eikä tasapaino pitänyt. Hän näytti äidiltä, joka oli humalassa pienen lapsen kanssa leikkipuistossa. Katsoin lasta, joka täysin ilottomasti ja monotonisesti kiipesi liukumäkeen ja liukui sen, toistaen sitä aina uudestaan ja uudestaan. Kertaakaan en nähnyt hymyä pienillä kasvoilla. Naisen mies huusi naisen kahvilan pöytään ja sinne vilkaistuani, näin pöydällä drinkit.

Tuli kouraisevan paha olo. En pystynyt oikein keskittymään Giaan ja siihen mitä me olimme siellä tekemässä kun katsoin tuota toista pientä tyttöä. Kirjoitin joskus aikoinaan tänne oman isäni alkoholismista ja siitä, miltä se tuntui lapsen näkökulmasta. Tuossa pienessä tytössä ja siinä tilanteessa heijastui ne omat, vuosia sitten koetut tunteet. Ja samalla kertaa koin ne myös itse pienen tytön äitinä. Enhän tietenkään voi tietää totuutta, en edes pientä osaa siitä tai heidän elämästään. Heillä voi olla asiat vallan hyvin ja tuo oli kertaluontoinen humala mikä ei koskaan enää toistu. Mistä sen tietää. Siinä hetkessä kuitenkin ryöpsähti monenlaiset tunteet pintaan, sillä tiedän, että totuus on monissa perheissä juuri sitä mitä sillä hetkellä näin. On vaikea ajatella näitä asioita liian syvälle, sillä ahdistus ja paha olo siitä, että tälläkin hetkellä on pieniä, täysin viattomia lapsia, jotka joutuvat näkemään omat ja niin rakkaat vanhempansa outoina, pelottavina, tuntuu oksettavan pahalta. 

Olisipa tähän vastaus, mutta kun ei ole.