Olen kirjoittanut jo aiemmin urapostauksessa siitä, että olen tehnyt töitä siitä asti kun niitä aloin tekemään. Ja ainakin omassa mittapuussani melko nuorena, alle täysi-ikäisenä. Olen opiskellut työn ohessa ja tehnyt välillä kahta työtä päällekäin, joten kiirettä on pitänyt. Valtaosa sosiaalisista suhteista on koostunut siis kollegoista, ainakin siis sellaiset ihmissuhteet jotka ovat olleet mukana siinä jokapäiväisessä arjessa. Sitten on erikseen ne ystävät, jotka ovat tulleet elämääni muuta kautta. 

Mietin jo raskausaikana kuinka ihmissuhteet tulisivat muuttumaan lapsen myötä – kuka lähtisi ja kuka jäisi? Koska tiesin että varmasti olisi niitä, joiden kanssa tuskin olisi tekemisissä samalla tavalla kuin ennen lasta. Ja mietin myös, tuntisinko oloni kovin yksinäiseksi kun menettäisin osan niistä. Kirjoitin yksinäisyydestä täällä alkuvuodesta ja kun nyt palasin lukemaan tekstiä, tajusin etten ole aikoihin kokenut niitä yksinäisyyden taajuuksia. 

Tavallaan tuntuu että on elämä ennen lasta ja lapsen jälkeen, kaksi erillistä elämää ja kaksi erillistä Carlaa. Siitä huolimatta koen silti vahvasti että olen edelleen se sama ihminen kuin ennen lasta. Haluan tehdä samoja asioita kuin silloin ja olen kiinnostunut paljon muustakin kuin muskareista, hiekkakakuista ja vauvakerhoista. Vaikka tietysti Gia menee kaiken edelle, aina. Tästä ajatusmallista johtuen koen että on myös ne suhteet ennen lasta ja nyt. On vanhoja ihmissuhteita ja lapsen myötä tulleita uusia. Sitä pitää eri tavalla yhteyttä nyt vaikka niihin entisiin kollegoihin, sillä ei ole enää sitä tiettyä yhdistävää tekijää. Mä olen kuitenkin huomannut vuoden aikana yllättyneeni positiivisesti siitä, kuinka ne muutamat tärkeimmät tyypit kulkee mukana edelleen, vähemmässä määrin toki kuin ennen, mutta kuitenkin. Ja silloin kun ollaan yhteyksissä, on niin virkistävää puhua jostain ihan muusta kuin tästä lapsiarjesta.

Ja sitten on nämä uudet ihmissuhteet. Ihmiset jotka on puhtaasti Gian myötä löytäneet elämäämme. Samanlainen elämäntilanne, vertaistuki ja niin edelleen – ne ovat niitä vahvasti yhdistäviä tekijöitä. Välillä mä olen miettinyt joidenkin kohdalla, että oltaisiinko me ilman lasta kohdanneet tai olisiko meillä ilman naperoita mitään yhteistä, mutta juuri tässä elämäntilanteessa ne ihmiset on olleet korvaamattomia. Se että on muita aikuisia, äitejä joiden kanssa on voinut jakaa ahdinkoa, väsymystä, turhautumista ja onnea on sanomattoman tärkeää.

Tässä koko tekstissähän ei vaikuta olevan edes punaisen langan päätä, mutta tiivistettynä. Ihmissuhteet ennen lasta ja nyt – kaikille on aikansa ja paikkansa, osa jää mutta saattaa palata, mistä sen tietää.  Sen kuitenkin tiedän, että jokaisesta olen niin kiitollinen.