Vajaan viikon päästä meidän taloudessa asuu virallisesti taapero, vaikka vauvaksi tuota taidetaan kutsua vielä pieni ikuisuus. Tämä on jatkuvaa itsensä toistamista mutta nopeasti menee, aika nimittäin. Ensimmäiset synttärijuhlat on mietinnässä ja ensi viikolla täytyy ottaa ihan asiakseen miettiä tarjoiluja ja käydä hankkimassa ainakin ilmapalloja. Juhlien järjestäminen ei ole ihan mun vahvimpia puolia, mutta nyt täytyy tosissaan skarpata kun kyseessä ei enää ole vain omat juhlat. Täytyy myös tehdä tarkempaa kattausta siitä, millaista arki meillä on ja minkälainen on yksivuotias Gia, mutta tässä jo muutamia mainitakseni.

Luonne näkyy koko ajan enemmän (kts. allaoleva kuva) ja silloin kun neiti ei saa hyppysiinsä haluamaansa esinettä, on meininki tuollainen. Huutoa ja teatraalista itkua. Huvittavaa tuo pienen ihmisen bisnes. 

Kaukosäätimet on tällä hetkellä jonkinlainen obsessio ja sellainen kädessä kuljetaan pitkin asuntoa sitä esitellen ja ihmetellen. 

Itsepoimitut marjat on suurinta herkkua ja niitä jaksetaan popsia aamusta iltaan. Automatkat kiukuttelevan lapsen kanssa helpottuu kun on rasiallinen marjoja mukana ja niitä voi syöttää lapsen suuhun kuin kolikkoa pajatsoon.

Napero on todella kova halimaan. Hän kapuaa milloin äidin, mummin tai isomummun syliin ja rutistaa kaikin voimin, kunnes on taas valmis jatkamaan säntäilyään. Ja siis, mikään ei ole niin ihanaa kuin pienet käsivarret puristumassa kaulan ympäri.

Gia osoittaa etusormellaan kaikkea. Pää pyöri pöllönä ja sormi sohii ympäriinsä osoittaen jokaista lähellä olevaa asiaa. Pyritään aina kertomaan mitä missäkin osoittamassaan paikassa on ja hyvin hän osaa jo osoittaa, kun vaikka kysyy missä iskä on. 

Ja iskästä puheenollen, sille nauretaan pitkin päivää. Riittää kun iskä ilmestyy näkökenttään, alkaa tyyppi hohottamaan ja osoittaa sormellä päin.

Muumien tunnari on ainoa asia, mikä lamauttaa tyypin paikoilleen. Hän tapailee musiikin mukana paapaapaa, nousee pöytää vasten seisomaan ja joustaa jaloillaan ikään kuin tanssien. Liikkistä!