Maanantaina se koitti, kauan jännitetty hetki jonka olin ollut valmis perumaan kymmeniä kertoja. Gia vietiin aamusta hoitoon ukin luokse ja me suunnattiin juna-asemalle ja satamaan, kohti Tallinnaa. Maanantaille osui sopivasti jo valmiiksi liikennemuutokset, koska T ja P. Sen lisäksi juna oli myöhässä, koska sähkövika. Uberia ei meinattu saada ja päädyttiin ottamaan riski ja odottamaan junaa. Se tuli loputa vajaa puolituntia myöhässä ja käveltiin yltä päältä soijaisina satamaan – ahtautuen tunkkaiseen, hienhajuiseen terminaaliin. Mutta silti nää kelit, ah.

Gia oli mielessä, mutta olin päättänyt olla murehtimatta. Parempaa paikkaa ei voisi lapselle keksiä, kuin isovanhempien rakastavassa hoivassa, jossa pieni ei jää huomiotta hetkeksikään. Saatiin kuvia ja päivitystä naperon päivänkulusta ja tuli hyvä mieli. Siitä, että kaikki oli hyvin ja siitä, että oli uskaltanut. Tallinna antoi parastaan – ruoka oli taivaallista, Airbnb asunto mieletön ja Gunnareiden keikka pitkä. Lapsettomasta yöstä huolimatta (tai siitä johtuen?) nukuin hyvin, mutta aamulla ikävä kiersi jo rintalastassa. Laivamatkalla Helsinkiin tuijotin Gian kuvia puhelimesta ja odotin, että saisin rutistaa pienen, lämpimän lapsen syliini. 

Se olinkin minä, joka rutistui, kun sain Gian syliini. Napero osoitti ensin sormellaan meitä ja nauroi kun tulimme ukin pihaan, jonka jälkeen ojensi kätensä ja vaati syliin. Kiersi pienet kätensä kaulani ympärille, painoi päänsä olalleni ja puristi kaikilla voimillaan. Oli ollut niin ikävä, meillä molemmilla. Siitä huolimatta hoidossa oli mennyt kaikki paremmin kuin hyvin, mitä nyt hampaiden pesu oli kiukuttanut. Gia oli oma iloinen itsensä ja ainoastaan nukuttaminen yöunille kesti hieman kauemmin kuin normaalisti. Hetkellinen irtiotto vauva-arjesta teki hyvää, mutta sai taas tajuamaan kuinka järjettömän suuria on tunteet omaa lastaan kohtaan. Kaikki aiemmat ikävät kalpenee tämän ikävän kohdalla mennen tullen.