Kaupan jonossa kuulen jostain takaa tutun kuuloista itkua ja käännähdän vaistomaisesti säpsähtäen. Tajuan kuitenkin samalla hetkellä, että Gia ei ole mukana, vaan ääni kuuluu jollekin toiselle pienelle. Vieraan lapsen itku tuntuu, ihan fyysisesti, jossain sisällä. Ääni on niin tuttu.

Istun junassa keskittyneenä puhelimen selaamiseen, kun kuulen heleää naurua. Niin tutun kuuloista, että nostan katseeni ja hymyilen pelleilevälle isälleen kikattavalle lapselle. Gia on kotona, mutta rinnassa ailahtaa, kun tiedän ja tunnen tuon hänellekin niin ominaisen äänen.

Suihkuhuoneessa raikuu lasten äänet – iloiset, itkuiset ja ättättäät. Niin tutut, että ihan hämmentää.

Lounaskahvilassa viereisessä pöydässä istuu syöttötuolissa iloinen pieni tyttö ja virnistää kohti, hakee hymyä ja vilkuttaa. Juuri noin tekee Giakin, ajattelen liikuttuneena.

Leikkipuistossa pieni poika pahoittaa mielensä ja itkee henkeään haukkoen. Itku ei ota sammuakseen ja pojan äiti yrittää sanoin puhua poikaa rauhoittumaan. Ajattelen mielessäni, että ota syliin ja silitä. Vaikka sehän on vain minun tapani rauhoittaa minun lapseni. Mutta sekin tuntuu niin tutulta tilanteelta, kuin hetkeltä jonka olen elänyt monen monta kertaa.

Äitiys näkyy ja tuntuu kaikkialla. Harvahampaiset hymyt, vielä hieman haparoiva elekieli, itkut ja naurut eivät ole enää vain jokapäiväisiä asioita, joihin en ennen omaa lasta kiinnittänyt huomiota. Ne ovat salakavalasti hiipineet osaksi omaa arkea ja joka kerta, kun kuulen tutunkuuloisen äänen, ailahtaa tuttu tunne sisällä. Se on ajoittain aivan hullua, kuinka vangitsevaa se on. Liittykö se vain äidivaistoon ja hormoneihin vai tuntevatko myös isät näin? Mahtaako samankaltaiset, tutuilta kuulostavat äänet kuulua vain tähän vauva-aikaan, vai samaistunko vielä seitsemän vuodenkin jälkeen? Äitiys on yhtä tunteiden väriloistoa eikä voi kuin olla kiitollinen, että on saanut jo tähän mennessä nähdä niin monta sävyä. Aina niistä tummemman harmaista keveän pehmeisiin pastelleihin.