Kuten mainitsin edellisessä postauksessa, eivät lennot tällä kertaa sujuneet yhtä hyvin kuin aiemmilla kerroilla. Luonnollisesti lapsi joka konttaa, heiluu ja nousee seisomaan kaikkea mahdollista vasten – tehden näitä asioita kaiken hereilläoloaikansa – ei ole helpoin mahdollinen matkakumppani lennolle.

Lensimme vauvan kanssa ensimmäistä kertaa hänen ollessaan muutaman kuukauden ikäinen. Tuolloin hän nukkui lennot alusta loppuun. Toisella kertaa nousimme koneeseen helmikuussa, jolloin oli lisäksi jännitystä lisäävä elementti, nimittäin vaihto. Tuolloinkin lennot menivät aivan nappiin, oikeastaan niin hyvin että hämmästeltiin sitä monesti jälkikäteen vielä. 

Tällä kertaa kiitin mielessäni ties ketä siitä, ettei Gia vielä helmikuussa liikkunut samaa vauhtia kuin nyt. Silloin oli mukana äitini, jonka käsi oli paketissa, eikä tietenkään voinut olla apukätenä (heh) samalla tavalla kuin olisi voinut olla toimintakykyisen käden kanssa. Silloin Gia viihtyi hyvin sylissä katsellen ympärilleen ja leikkien leluillaan. Toista oli nyt.

Lennolla Madridiin kysyimme heti alussa lentoemännältä oliko kone täyteen buukattu ja mikäli ei, voisimmeko saada mahdollisesti oman penkkirivin. Lentoemännällä oli pelisilmää ja tarjosi vieressäni istuneelle miehelle paikkaa hätäuloskäynnin kohdalta mikä tarkoitti hänelle parempaa jalkatilaa ja vauvavapaata lentoa. Me huokaisimme, sillä kokonainen rivi mahdollisti sen, että vauva pääsi liikkumaan vapaammin. Gia nukkui tunnin sylissäni ja kaiken muun ajan örisi, murisi, kiljui ja kikatti. Näiden lisäksi hän punttasi itsensä seisomaan meitä vasten, tuolin selkänojia vasten ja pöytää vasten. Kurkki takana istuvia, tuijotti vieressä istuvia ja kalasteli hymyjä ohikulkijoilta. Suloista, kyllä. Mutta sangen hengästyttävää. Ja tietenkin päätti kakata kolme kertaa sen yhden lennon aikana – vaipanvaihto kun ei myöskään ole helpoimmasta päästä tänä päivänä.

Lennolla Helsinkiin puolestaan emme saaneet kokonaista riviä itsellemme. Gia oli aivan järkyttävän väsynyt ja siitä syystä kävi ylikierroksilla itkien ja kitisten vuoron perään. Yritin tarjota rintaa luottaen että siihen hän ainakin rauhoittuisi. Mutta ei, huutaminen yltyi ja käytimme kaikki mahdolliset keinot jotka keksimme rauhoitellaksemme häntä. Oli lelua, vettä, naksuja, sosetta ja syliä. Mikään ei kelvannut. Eikä asiaa auttanut se, että vieressäni istunut mies ei erityisesti pitänyt tilanteesta ja Gia tietenkin yritti kaikin keinoin päästä hänen luokseen. Olin hiestä märkä ja oikeasti aika epätoivoinen, eikä lentoa ollut kulunut kuin tunti ja tiesin edessä olevan vielä muutama lisää. Niinä hetkinä kun vauva huutaa, minuutit tuntuvat loputtomilta. Suljetussa tilassa, ilman mahdollisuutta poispääsyyn, tuntuvat ne minuutit vielä loputtomaakin pidemmiltä. Luojalle kiitos, Gia nukahti lopulta itkemisestä ja riekkumisesta uupuneena syliini ja nukkui siinä kaksi tuntia. Kädet, jalat ja selkä puutuneena en uskaltanut liikahtaa mihinkään, ettei vain heräisi. 

Sitten kuitenkin laskeuduttuamme mietin että eihän tämä nyt niin paha ollutkaan. Että vaikka mietin pahimman itkukohtauksen äärellä ettei kyllä lennetä enää koskaan, ei seuraava tuleva lentomatka tunnukaan huonolta ajatukselta. Koska se on juurikin niin, että oma suhtatuminen on avainasemassa kun matkustaa vauvan kanssa. Eihän sitä voi kuvitella saavansa lukea rauhassa kirjaa saati ottaa nokosia lennon aikana, kun mukana on alle vuoden ikäinen vauva. Ja kyllä vain, vauvat sattuvat itkemään aina välillä eikä se voi olla syy olla matkustamatta, että pelkää vauvan itkevän ja muiden matkustajien vihaavan.