Asioiden lykkääminen. Siivous, pyykinpesu, sähköposteihin vastaaminen. Minkä voin siirtää huomiselle, siirrän varmasti. Ärsyttävä piirre, mutta toisaalta ajattelen että haluan juuri nyt nauttia vain tästä, kun ei tarvitse koko ajan suorittaa. Kyllä mä sen suorittamisenkin sitten hallitsen, kun sille on tarve. 

Tehokkuus. Viitaten edelliseen, kun on tarve suorittaa tai saan päähänpinttymän esimerkiksi kaappien siivoamisesta osaan olla todella tehokas. Ja tämä piirre on ehdottomasti vahvistunut tässä äitiysloman aikana, en edes tiennyt pystyväni imuroimaan, pyyhkimään pölyt, pesemään vessan sekä keittiön ja vaihtamaan lakanat alle tunnissa. 

Hajamielisyys. Tämä! Kuinkakohan monta kertaa olen näiden kuukausien aikana hävittänyt hanskat, pipon, aurinkolasit tai avaimet kunnes olen löytänyt ne jonkin takin taskusta. Tälläkin hetkellä kolmet käsineet on jossain – luultavasti niiden talvitakkien taskuissa mitkä viikonloppuna varastoin odottamaan ensi talvea…

Hälläväliä. Vaikka edelleen ärsyttää likaiset sukat sohvalla tai pöydälle jätetty likainen kahvimuki, ennen ärsytti paljon enemmän. Kuukausi kuukaudelta mua ahdistaa vähemmän jos nurkassa näkyy välillä pölypallo tai keittiön tasot ei kiillä puhtaina. Osaan nykyään katsoa enemmän läpi sormien ja se on ihanaa. Elämässä on niin paljon muutakin kuin jatkuvasti puhtaana loistava koti – ja miten hemmetissä lapsiperheissä koti edes pysyy puhtaana päivää kauempaa?! 

Pyykinpesun vihaaja. Pyykinpesu on aina ollut niitä kivoimpia kotitöitä. Kunnes vauva muutti taloon. Pyykkiä tuntuu pursuavan joka nurkasta ja konetta pitäisi olla pyörittämässä harva se päivä. Eikä siinä, helppohan ne vaatteet on sinne koneeseen tunkea ja laittaa päälle, mutta se kuivaustelineelle ripustaminen ja kuivien pyykkien lajittelu – yäk!

Innokas kuvaaja. Luonnollisesti sitä tekisi mieli ikuistaa jokainen hetki tuon pienen seurassa, mutta yritän kyllä pitää puhelimen ja kameran kurissa. Koska tärkeintä on kuitenkin olla läsnä, ihan oikeasti ja sataprosenttisesti.

Herkkä itkeskelijä. Jos ennen tuli herkästi tippa linssiin kun katsoin videoita sotilaista jotka palasivat kotiin perheensä luokse tai koirista, jotka pelastettiin kaduilta uusiin koteihin, nyt ei enää puhuista tipoista, vaan putouksesta. Herkkyys on mun mielestä hieno piirre, mutta kamoon, rajansa kaikella. Ehkä tämä tästä vielä tasoittuu ja osaan vielä joskus hillitysti pyyhkiä silmäkulmasta muutaman pisaran kun liikutun. 

Lapsirakas. Ennen Giaa mä en oikein osannut suhtautua lapsiin. Kissanpennut oli (ja on kyllä edelleen!) niitä joille lässytin mieluiten. Lapset oli mulle ennen niin tuntemattomia, etten osannut nähdä niitä niin kuin nyt osaan. Ja onneksi osaan, koska onhan vauvat ja isommatkin lapset aivan mahtavia tyyppejä – meidän aikuisten pitäisi monessakin mielessä ottaa niiltä oppia.