Neuvolakäynti ja syyllisyydessä painiva äiti

_MG_9640.jpg

Meillä oli eilen 8kk neuvola sekä lääkäri. Tuttuun tapaan neuvolassa otettiin mitat sekä testattiin pinsettiotetta ja tarkastettiin kuulo. Gigin paino on hyvin yläkäyrillä (8,3kg) mutta pituus laahaa perässä ja pieni on tällä hetkellä 65cm. Siitä sitten puhuttiin ja kyseltiin onko annettu lihaa kaksi kertaa päivässä ja kuinka paljon. Ollaan annettu ja hyvin on maistunut. Ohjeeksi saatiin lisätä määrää ja mikäli ensi kerralla pituus jatkaa alakäyrillä, voidaan olla huolissaan. Kuin syyllisyyden painava viitta olisi laskettu harteille – en ole onnistunut ruokkimaan lastani oikein kun hän ei ole kasvanut tarpeeksi pituutta. Tuntui että piti jotenkin selitellä ja vakuutella, että kyllä me ollaan vauvaa syötetty ja lihaa on ihan oikeasti kaksi kertaa päivässä annettu.

Enkä ole lähipiirin kertomusten mukaan ainoa, jonka harteille se syyllisen viitta on neuvolan toimesta laskettu. Toki tuore, esikoisen äiti ottaa joka tapauksessa suhteellisen herkästi kaiken lapseensa liittyvän, mutta silti. Olemme toimineet juuri niin kuin on pitänyt ja Gigin paino on noussut erinomaisesti. Ei kai ole olemassa mitään tiettyä lihaa joka vaikuttaa pelkästään lapsen pituuskasvuun. Tai jos on, mistä sitä saa koska voisin itsekin ottaa muutaman lisäsentin? Kyllä kai se niin on, että syötyjen kaloreiden paikkaa ei kropassa voi valita. Ja onhan se yksilöllistä – toinen vauva hujahtaa nopeasti pituutta mutta jää hetkellisesti hoikaksi kunnes paino tasaantuu ja toisinpäin. Ei vauvat ole mitään massatuotettuja kiinalaisia toppatakkeja joiden kaikkien tulee täyttää tietyt, samat kriteerit. 

Lihansyönti jatkukoon – toivon mukaan paremmalla menestyksellä ja seuraava neuvolakäynti vähemmillä syyllisyyden tunnoilla.

_MG_9641.jpg

_MG_9645.jpg

_MG_9643.jpg

 

Perhe Lapset Vanhemmuus

Niin paljon että sattuu

_MG_9556.jpg

Makasin lauantai-iltana sohvalla yrittäen katsoa ruudusta jotain siellä pyörivää elokuvaa. Oltiin Gian kanssa kahdestaan kotona ja olin hetki sitten laittanut hänet nukkumaan. Käsi hamusi elokuvan sijasta puhelimen pöydältä ja päädyin selailemaan kuvia puhelimen muistista. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta puhelimestani ei löydy kuin kuvia pienestä ja katselin niitä viikkoja ja kuukausia taaksepäin. Siinä samalla kun hymynkare nousi hauskojen kuvien kohdalla suupieliin, naurahdinkin useamman kerran, poltteli silmissä kyyneleet ja kurkkuun kipusi pala. Nieleskelin siinä yrittäen karistaa tuloillaan olevaa tunneaaltoa, mutta se oli jo myöhäistä. 

Äitiys on niin paljon. Paljon sellaista, mitä ei edes tuhansin sanoin tai teoksin pysty kuvailemaan. Niitä tunteita on lähes mahdoton sanoittaa. On niin hykerryttävää seurata oman lapsen kasvua ja kehitystä, mutta samaan aikaan on musertavan pelottavaa tajuta ajan kiitävä kulku. Viime aikoina mä olen monta kertaa päivässä pysähtynyt vain katsomaan tuota pientä ihmistä.

Hänen tomeraa touhuamista ylähuuli lippana ja silmät ymmyrkäisinä, kun hän näkee jotain uutta ja mielenkiintoista tehden kaikkensa päästäkseen sen luo. Kun hän istuu syöttötuolissa ja puhkeaa silmiin asti yltävään kaksihampaiseen hymyyn laulaessani hölmöä laulua hänelle. Päästäen ehkä pienen kikatuksen. Kun hän makaa olohuoneen matolla katsellen omia käsiään ja äänehtien tyytyväisenä kurnuttaen. Kun hän saa hikan joka kerta kun hänen vatsaansa päristelee niin, että huoneen täyttää raikuva nauru. Kun otan hänet rinnalle ja silmät painuvat autuaan onnellisina kiinni pienen käden samalla hamuten rintaa ja vuoroin omia hiuksia. Kun hän väsyneenä hieroo silmiään pienellä nyrkillä aina uudestaan ja uudestaan. Kun hän nukahtaa illalla tutin paukkuessa suussa ja unipupun korvan peittäessä puolet kasvoista. Levollista, luottavaista unta, kuin tietäen että on siinä on turvallista olla. Ja niin onkin. Kun haen hänet aikaisin aamulla jatkamaan unia viereeni ja herään jo pian energiseen päristelyyn. Kun katseeni kohtaa hänen ja hymyilemme toisillemme.  

Kunpa vain pystyisin tallettamaan ja muistamaan nämä kaikki, pienen pienetkin yksityiskohdat tuosta elämäni ihmeellisimmästä asiasta, sillä huominen tulee taas aivan liian nopeasti.

Suhteet Rakkaus Lapset Vanhemmuus