Löysin ulkoisen kovalevyn kätköistä muutaman kuvan viime kesältä kun ajettiin Porvooseen viettämään päivää. Kuvista ja niissä vallitsevasta mahasta johtuen innostuin muistelemaan millaista se olikaan – olla raskaana.

Alkuraskauden toiseen kolmannekseen saakka käytännössä vain odotin että vatsa alkaisi näkyä. Siinä tuntui kestävän ikuisuuden kunnes pömppö ilmaantui. Ja sitten loppuvaiheessa jo toivoinkin että olisipa se edes vähän pienempi. Voin huonosti vain muutaman kerran ensimmäisen kolmanneksen aikana, en siis voi sanoa kärsineeni raskauspahoinvoinnista. En kokenut erityisiä himoja mihinkään ruokaan, mutta alkuviikkoina ollessamme Etelä-Afrikassa ahmin nektariineja useamman päivässä. Toisen kolmanneksen aikana sain järisyttävän migreenikohtauksen, mikä kesti lähes kolme päivää. Kävin lääkärissä ja lääkemääräyksen jälkeen migreeni viimein helpotti. Lääkäri kirjoitti pitkän sairasloman varmuuden vuoksi ja olo olikin migreenin jälkeen normaalia heikompi, joten kotona oleminen teki kuin tekikin hyvää.

Ostin raskauden alkuvaiheessa alesta yhdet äitiysfarkut, yhdet housut ja yhden t-paidan. Niiden lisäksi sinnittelin oman vaatekaapin annilla, mikä osoittautui yllättävän helpoksi. Koska kesä, lämpö ja raskaus, kasvoi kengänkoko yhdellä mutta palasi lopulta onneksi takaisin omiin mittoihin. Närästys oli ehdottomasti karmivin riesa ja viime viikkojen ajan myös kipu jaloissa, erityisesti kantapäissä (??) alkoi tuntua tuskastuttavalta. Nukuin läpi raskauden todella huonosti ja pahinta oli kun ei voinut enää nukkua vatsalteen. Gigi oli todella aktiivinen ja myllersi mahassa välillä niin vauhdilla, että mietin miten hullulta vatsa mahtoi näyttää ulkopuolisen silmiin kun olin junassa tai koulussa luennolla. Muutamaan otteeseen kuitenkin oli hetkiä kun liikkeitä ei tuntunut ja huhheijaa minkä paniikin se aiheutti. Siinä sitten makasin sohvalla ahdistuneena ja söin suklaata juoden kylmää mehua päälle. 

Raskaus oli loppujen lopuksi helppo, mutta en voi sanoa nauttineeni siitä. En jäänyt kaipaamaan ainakin omasta mielestäni jättimäistä vatsaa, enkä varsinkaan niitä närästyksen täyteisiä viikkoja. Se oli silti ihan mielettömän hieno ja ainutlaatuinen kokemus, enkä koskaan voi kokea niitä asioita samalla tavalla, vaikka tulisin joskus uudestaan raskaaksi. Arvostus omaa vartaloa kohtaan nousi kertaheitolla – aika uskomatonta mihin sitä pystyykään. Ja se palkinto, se se vasta uskomaton onkin.