Palasin tänään ajatuksissa niihin aikoihin kun olin vielä raskaana – kun vauva nukkuu pitkiä (suhteellisen harvinaista!) päikkäreitä on aikaa miettiä ja muistella. Luin järjettömän paljon palstoja, keskusteluja, blogeja ja kaikenlaisia artikkeleita koskien vauvoja ja vanhemmuutta. Huomasin törmääväni yllättävän useasti siihen, kuinka äidit kertoivat unohtaneensa itsensä vauvavuoden kuplaan. Asiat, joista oli ollut aiemmin kiinnostunut jäivät vaipanvaihdon, nukuttelun, soseiden kokkaamisen ja vauvan tuijottelun jalkoihin. Kerrottiin ettei enää jaksettu kiinnostua pukeutumisesta, tyvikasvun värjäämisestä tai päivävoiteen levittämisestä rankan yön jälkeen väsyneille kasvoille. Vaikka ennen vauvaa nämä olivat olleet enemmän tai vähemmän itsestäänselvyyksiä.

Vakaasti päätin, että minulle ei sitten näin käy vaan jaksan ja ennenkaikkea haluan edelleen olla se sama minä, toki sillä erotuksella että elämäni ykkösprioriteettina olisi pieni tyttö. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että voin itse niin paljon paremmin, kun elämässäni on edelleen vahvasti niitä elementtejä, jotka ovat minulle tärkeitä. Jaksan olla energisempi äiti kun olen käynyt kaupungilla kaverin kanssa syömässä tai kiertelemässä kaupoilla. Ostanut itselleni uuden neuleen tai kosmetiikkaa. Tai ajanut iskän tullessa töistä kotiin salille vetämään treenin, jossa unohtuu niin huonot yöt kuin stressi vauvan huonosta syömisestä. Yksinolon tärkeys on itseasiassa korostunut vauvan tullessa kuvioihin, mutta en koe siitä huonoa omatuntoa. Onhan Gigi elämäni tärkein asia, eikä se tee minusta huonoa äitiä, että tarvitsen ajoittain hengähdystaukoa ja aikaa itselleni. 

Tästä huolimatta voin kyllä jossain määrin ymmärtää, kuinka helppoa sinne kuplaan on sujahtaa ja jäädä vellomaan. Olisi niin helppoa herätä vauvantuoksuiseen aamuun ja viettää päivät pyjamassa nauttien vain pienen ihmisen seurasta. Ja osalle tämä onkin ainoa oikea tapa viettää äitiyslomaa, minulle ei kuitenkaan. Ensimmäisinä kuukausina kun meillä oli vaikeinta Gigin itkiessä lähes tauotta, huomasin kaipaavani niin paljon aikuista seuraa että jäin jaarittelemaan kaupan kassalle ikäänkuin varmistaakseni, että osaanhan vielä keskustella 😀 Etten ole ihan höperöitynyt vain hyssytellessä pientä vauvaa kotona.

Yhden asian olen kyllä huomannut. Sen sijaan että ostaisin mielelläni vain itselleni jotain, ostan yhtä mieluusti Gigille. Kuten eräs ystäväni sanoi – kun ostaa lapselleen jotain, tuntuu se siltä kuin saisi itsekin jotain uutta. Ja voin nyt täysin allekirjoittaa tämän. Hyvä esimerkki lienee se, että täytän kuukauden päästä kolmekymmentä ja Gigin isomummu kysyi mitä haluaisin ostaa itselleni (painottaen vielä erikseen, että ei vauvajuttuja) osasin vain miettiä haaveissa olleita matkarattaita… Jep jep. 

Vähän naurattaa nämä Gigin ensipäivien kuvat, tyyppi itki lähes kaiken ajan kun oli hereillä ja söpöjen kuvien ottaminen oli ihan mahdotonta 😀